Annika Luther: Rukiin viljava historia

Ruisleipä on äänestetty Suomen kansallisruoaksi, ja miksipäs ei – onhan tämä sitkeä kasvi otollinen juuri meidän pohjoisiin olosuhteisiimme. Mutta miten keskiaasialaisesta rikkakasvista tuli Suomen kansallisvilja? Annika Luther perkaa kirjassaan rukiin viljavaa historiaa. Tarinassa on yksi jos toinenkin yllättävä käänne.

Luther aloittaa vuosimiljoonien takaa heinäkasvien evoluutiosta, josta siirrytään rukiin kehittymiseen, joka alkoi jossain Ararat-vuoren tienoilla. Rikkakasvina alkunsa saanut ruis ei ollut alunperin mikään tervetullut tulokas. Vehnän joukossa kasvanutta kasvia pyrittiinkin kitkemään minkä voitiin, mutta tämän seurauksena maanviljelijät tahtomattaan suosivat niitä rikkaruohoja, jotka onnistuivat muistuttamaan vehnää sen verran hyvin, ettei niitä erottanut toisistaan. Ajan myötä viljelykasveja jäljittelevästä rukiista tuli sitten juuri se mitä se jäljitteli, ihan oikea viljakasvi.

Tosin mitään varauksetonta hyväksyntää ruis ei osakseen saanut, vaikka sen edut erityisesti rankemmissa ilmasto-oloissa oli selvät. Muinaisille roomalaisille ruis oli väheksitty kasvi ja Plinius vanhempi kirjoitti väheksyen Pohjois-Italian Taurinumin asukkaista, jotka joutuivat moiseen kurjaan kasviin turvautumaan. Luther kirjoittaa, että mitä pidemmälle pohjoiseen ja länteen maanviljely levisi, sitä hyödyllisemmäksi ruis osoittautui. Jonkinlaisen läpimurron ruis teki joskus ajanlaskun alkua edeltäneen vuosituhannen aikana sattuneen kylmän kauden jälkeen, tosin Pohjois- ja Keski-Euroopassa rukiista tuli varsinaisesti suosittua vasta varhaiskeskiajalla. Parhaimmat edellytykset rukiille on joka tapauksessa pohjoisessa jo ihan siitäkin syystä, että rukiinsiemenet vaativat itääkseen pakkasta.

Suomen kaltaisessa karussa ja harvaan asutussa maassa viihtyi paitsi ruis niin myös kaskiviljely, mistä on muistumana vielä nykyäänkin lukuisat aiheeseen liittyvät suomalaiset sukunimet, kuten vaikkapa Aho, Halme ja Palo. Luther kirjoittaa miten kaskiviljely ei vaikuttanut ainoastaan kasvillisuuteen vaan myös itse maaperään: alkeellisissa oloissa se mahdollisti maanviljelyn ilman lannotteita, tuhka kun itsessään teki maaperästä hedelmällisempää. Viranomaisille kaskiviljely tosin oli punainen vaate, kaskinviljelijät kun polttivat metsää, jota olisi tarvittu puuhiiltä ja masuuneja varten. Vaikka kehityksen rattaat lähtivät väistämättä pyörimään, suomalaiset jullit itsepintaisesti pitivät kiinni kaskinviljelystään, ja ihan syystäkin, kuten käy ilmi. Eero Järnefeltin maalaus Kaski on luonut minulle mielikuvan, että tämän rankan viljelymuodon on täytynyt olla jotain, jota on tehty lähinnä pakon edessä, mutta tämä ei aivan pitänyt paikkaansa.

Luther kertoo, että niin kauan kuin viljelijät saattoivat käyttää isoja vanhoja puita kasvavaa aarnimetsää, kaskiviljelyn tuotto oli jopa kymmenkertainen peltoviljelyyn verrattuna, ja mikä parasta, se ei vaatinut viljelijältä juuri lainkaan pääomaa. Sen lisäksi viljelijät sattoivat saada lisätuloja metsästämällä, kalastamalla ja marjoja poimimalla ja välttyivätpä he myös tekemästä raskaita taksvärkkejä maanomistajille. Ilmankos suomalaiset mielellään katosivat tiettömiin erämaihin herroja pakoon. Oli rukiinviljelyssä tosin huonotkin puolensa.

Kaskiviljely toimii hyvin silloin, kun väkeä on vähän ja asumattomia erämaita paljon. Juuri kaskettua peltoa voi viljellä yhtäjaksoisesti enintään kolme vuotta, minkä jälkeen maan on annettava levätä ja metsittyä uudestaan. Tämä vaihe kestää 30–40 vuotta. Väestön kasvaessa ei ollut mahdollista odottaa näin kauan ja kun kaskeamisväli oli laskenut noin viiteentoista vuoteen, maa alkoi auttamatta köyhtyä, Luther kirjoittaa.

Normaali peltoviljely karjanlannalla lannoitettuna puolestaan ei ollut helppo vaihtoehto, sillä ennen keinolannoitteiden aikaa viljelijä tarvitsi peltoon verrattuna viisinkertaisen määrän niittyä vain turvatakseen nautojen heinän saannin talveksi. Näin alkoi rakentua tilanne, joka johti 1867–1868 suureen nälänhätään. Traagisena yksityiskohtana mainittakoon vielä se seikka, että rukiin tuottoisuus oli johtanut ohran viljelyn vähenemiseen, mikä oli sikäli onnetonta, että ruis sisältää vähemmän proteiinia kuin ohra.

Toki nälänhädässä oli syypäitä myös hallinto ja markkinoiden toiminta, Suomestahan vietiin ruista ulkomaille kesken nälänhädän ja Snellman vieläpä piti itsestään selvänä, ettei valtio voi suoraan ruokkia köyhiä. Ajatus nälänhädästä Jumalan rangaistuksena ei sekään ollut vieras, ja uhria syyllistävä asenne mielellään korosti miten nälkä opettaa alamaisuutta ”kaikkein elämellisimmille, jääräpäisimmille ja uhmakkaimmille”, kuten eräs pappi Joseph Townsend asian empaattisesti muotoili. Joka tapauksessa nälkävuosien jälkeen Suomen maatalousjärjestelmää ryhdyttiin suuntaamaan maidontuotantoon ja rukiin viljely puolestaan alkoi taantumaan kaskiviljelyn hävitessä.

Kirjan kiinnostavin luku Massamurhaaja vasten tahtoaan keskittyy sekin rukiin synkempään puoleen, tässä tapauksessa torajyvään. Loissienen aiheuttama kasvitauti aiheuttaa ihmisissä ja eläimissä ergotismia, verenkiertoa häiritsevän myrkytystilan, jossa raajat ja sormet menevät kuolioon ja lopulta irtoavat. Muina oireina on muun muassa sekavuutta, tajuttomuutta, vihlovaa kipua, oksentelua ja kouristuksia. Jos ergotismi pääsi akuuttiin vaiheeseen johti se jopa joka kolmannen sairastuneen kuolemaan, ja ottaen huomioon miten menneisyydessä merkittävä osa sadosta saattoi olla torajyvää, mikään ihan mitätön ongelma ei ollut kyseessä.

Traagista kyllä, ihmisillä oli kuitenkin huomattavia vaikeuksia yhdistää myrkytysoireita torajyviin. Ruis nähtiin Jumalan lahjana ja koska se oli usein köyhän väen ainoa ruoka, ei voitu kerta kaikkiaan uskoa, että ruis voisi tehdä ihmiset sairaaksi. Kerrotaan jopa, että valistukselle annettiin joskus tarkoituksella pitkää nenää ja turpeita torajyviä kerättiin ruoaksi puhtaasti uhmamielellä. Tässä luvussa jos missä korostuu menneisyyden raskaat haasteet ja myös esi-isien mielenmaisema, josta nykyihmisenä on välillä vaikea saada otetta.

Annika Luther löytää rukiista paljonkin kiinnostavaa ja yllättävää sanottavaa, mutta ehkäpä kirjan tärkein viesti on jätetty loppuun, jossa pohditaan geenipankkeja ja miten ruokkia huomisen maailma. Nykyisin viljellään yhä harvempia lajikkeita ja sen seurauksena enemmistö maatiaislajikkeista on menetetty, kun on siirrytty huipputuottaviin viljelykasveihin. Se, että olemme yhä harvemman lajikkeen varassa, on kuitenkin huoltovarmuuden kannalta suuri riski. Yksi ratkaisu voisi olla keskittyä viljelyssä monivuotisiin ravintokasveihin, ne kun hyödyntävät paremmin vettä ja ravintoaineita ja kestävät paremmin kuivuuden ja kosteuden vaihteluja. Maata ei myöskään tarvitsisi muokata niin paljon kuin nykyään, mikä vähentäisi eroosiota ja ravinteiden huuhtoutumista vesistöihin. Yksi keino tähän on risteyttää nykyisiä viljelykasveja niiden monivuotisten villien sukulaisten kanssa.

”Entäpä minkä viljalajin vanhoilla maatiaslajikkeilla on runsaimmat juuret ja nopein kasvu sekä parhaat konstit taistelussa rikkakasveja vastaan? Mikä viljalaji on jo nyt kaksivuotinen, melkeinpä monivuotinen?” Ruispa hyvinkin, Luther kirjoittaa ja vakuuttaa lukijan paitsi siitä, miten rukiin menneisyys on innostavaa luettavaa, niin tulevaisuus myös.

Kannatti ottaa tämä yllättävän monipuoleinen kirja lukulistalle. Luther on myös niitä tietokirjoittajia, jotka ovat onnistuneet löytämään persoonallisen ja hauskan tavan kirjoittaa. Tietokirjoissa näin voimakas oma ääni ei ole mikään itsestäänselvyys, ja kirjan persoonallista otetta korostaa vielä Herta Donnerin yksityiskohtaiset ja tunnelmalliset kuvitukset. Rukiin historia ei ehkä ensisilmäyksellä vaikuta maailman seksikkäimmältä aiheelta, mutta kerrankos sitä väärässä on, tämä kirja antoi paljon miettimisen aihetta.