Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Maahanmuutto ja pakolaisuus, vihapuhe, suvaitsevaisuus ja ennakkoluulot ovat uutisotsikoiden aiheina harva se päivä. Siitä huolimatta nämä aiheet eivät tietysti ole vain omalle ajallemme ominaisia puheenaiheita, onhan jo kauan pohdittu tuhoutuiko Länsi-Rooma maahan muuttaneiden barbaarien vuoksi. Maijastina Kahlosen Roomalaiset ja barbaarit pyrkii vastaamaan sekä tähän kysymykseen että oikomaan vanhentuneita käsityksiä roomalaisten ja ei-roomalaisten suhteista.
Ensinnäkin vastaus kysymykseen, kuka on barbaari ja kuka ei, oli antiikin aikaan suhteellisen yksinkertainen. Barbaari nimittäin yksinkertaisesti tarkoitti ei-kreikkalaista ja myöhemmin myös ei-roomalaista henkilöä tai väestöä. Tällä yhdellä näppärällä termillä niputettiin siten hyvin erilaiset etniset ja kulttuuriset ryhmät yhteen. Tämän kaavamaisen maailmankuvan taustalla oli olettamus, että barbaarit edustivat jotain ajatonta ja muuttumatonta. Esimerkiksi roomalaisten silmissä kaikki Tonavan pohjoispuolella olevat kansat olivat yksinkertaisesti skyyttejä, koska kyseinen kansa tosiaan oli asuttanut noita seutuja 600-200-luvuilla eaa. Ajatus, että samoilta seuduilta tulevat gootit 200-luvulta alkaen olisivat eri kansa, ei siten tehnyt roomalaisiin kummoistakaan vaikutusta – barbaarithan olivat yhtä ja samaa vaikka nimi vaihtuisikin.
Tämä yksisilmäinen suhtautuminen muukalaisiin on ehkä yllättävää siinä mielessä, että Rooma kuitenkin oli omana aikanaan hyvin kosmopoliittinen. Verrattuna muihin antiikin yhteisöihin Rooman kansalaisuuden saaminen oli paljon mutkattomampaa ja monet aikansa kirjoittajat aivan erityisesti kiittelivätkin ”roomalaista kaiken syleilevää universalismia”. Moni muutti Roomaan tietysti ihan vapaaehtoisesti, mutta yhtä lailla sinne päädyttiin orjaksi tai sitten ulkomaalainen tuli rekrytoiduksi roomalaiseen armeijaan, joka olikin vuosisatojen ajan todellinen kansojen sulatusuuni.
Orjuus oli aikanaan talouden moottori siinä määrin, että sen olemassaoloa ei kyseenalaistanut oikein kukaan, eivät edes varhaiset kristityt. Vaikuttaa siltä, että jonkinlainen filosofinen oikeutus orjuudelle oli kuitenkin tärkeää saada. Kahlos nostaa esiin erityisesti kaksi ajatussuuntaa. Niin sanottu ilmastollinen determinismi katsoi, että kansat saivat erityispiirteensä asuinpaikkansa mukaan. Liian kuumassa ilmanalassa elävät kansat olivat pehmeitä ja velttoja ja pohjoisessa asuvat taas hillittömiä ja raivoisia. Ihanteellinen ilmasto ja siten ihanteellinen kansa oli sattumoisin tietysti siellä, missä juuri Rooma (tai kreikkalaisten mukaan Kreikka) sattui olemaan.
Luonnollisen orjuuden teoria, jota muun muassa Aristoteles puolsi, katsoi että barbaarikansat ovat luonnostaan vähemmän älykkäitä ja moraalisia, joten sen vuoksi he myös sopivat paremmin orjiksi. Mietin kirjaa lukiessani, että perustelut muistuttavat kovasti samaa logiikkaa, kuin mitä transatlanttisesta orjakaupasta on sittemmin sanottu: ensin on tarve orjille ja vasta sitten keksitään teoria, jolla orjien käyttäminen oikeutetaan. Mustia ei siis orjuutettu rasismin vuoksi, vaan rasismi keksittiin, jotta mustien orjuuttamisesta tulisi oikeutettua. Onkin hyvä kysymys, voisiko kahta edellä mainittua orjuuden teoriaa rinnastaa jonkinlaiseen rasismin ajatukseen? No, ei aivan. Antiikin aikana ei pääasiallisesti ajateltu, että kansoilla oli pysyviä ominaisuuksia (vaikka ilmastollinen determinismi hieman flirttaileekin ajatuksella). Erityisesti roomalaisuuden ajatukseen kuului, että barbaarikin pystyi muuttumaan ajan myötä roomalaiseksi ja toisaalta roomalainen saattoi myös taantua ”alemmalle tasolle”.
Sen sijaan roomalaisten tavalla määritellä barbaarit on omituisen mutkan kautta ollut vaikutus nykyaikaiseen saksalaisen kansallisuusaatteen muotoutumiseen ja kansallissosialismin ideologiaan, mikä on ehkä kirjan suurin yllätys. Tacituksen suosittu kirja Germania toisti roomalaisten ennakkoluuloja barbaarien – tässä tapauksessa germaanien – yhtenäisestä ja sekoittumattomasta kansasta. Mitään historiallista pohjaa tällä ajatuksella ei ollut, sillä mitään yhtä germaanista kansaa tai kulttuuria ei tuolloin ollut olemassa. Kirjan ajatuksiin tartuttiin kuitenkin myöhemmin innolla kansallisromantiikan aikana ja sittemmin siitä tuli osa Saksan kansallissosialistista ideologiaa, surullisenkuuluisin seurauksin.
Kirjan viimeinen kolmannes on omistettu niin sanotulle muuttoliikkeiden ajalle sekä Rooman kasvavalle hajaannukselle. Kahlos nostaa esiin tähän aikakauteen liittyen mielenkiintoisen seikan: on hyvin todennäköistä, että 300-500-luvuilla ei liikkunut dramaattisesti suurempia joukkoja kuin aikaisemmin keisarikaudella. Länsi-Rooman sisäiset valtataistelut vain johtivat vähitellen valtakunnan keskushallinnon haurastumiseen, joka puolestaan johti siihen, että maahan tunkeutuville barbaareille ei löytynyt enää kunnon vastusta. Edes tässä tilanteessa barbaarien ja roomalaisten suhteet eivät olleet yksiselitteisiä; roomalaiset mielellään liittoutuivat barbaarien kanssa muita roomalaisia vastaan ja barbaarit niin ikään olivat eripuraisia keskenään. Kahlos nostaa aikakaudelta esiin monia mielenkiintoisia persoonia, joiden elämäntarinoiden kautta aikaukauden dramaattiset käänteet tulevat hyvin esille. Flavius Stilichon kohtalo erityisesti tuo esille, miten aikakauden poliittisessa retoriikassa yksi ihminen voi ensin olla Rooman pelastaja ja barbaarien voittaja, ja vain hetken päästä halveksittu barbaari itsekin.
Kaiken kaikkiaan Roomalaiset ja barbaarit on oikein mielenkiintoinen ja sujuvasti kirjoitettu kirja, jonka kautta saa hyvän näkymän siihen, miten roomalaiset ymmärsivät ulkopuoliset ihmiset ja sitä kautta itsensä. Kahlos kirjoittaakin, miten antiikin kirjoittajien kuvaukset kertovat enemmänkin kirjoittajiensa maailmankuvasta ja asenteista kuin itse vieraista kulttuureista. Oli myös erityisen mielenkiintoista luettavaa, miten tällaiset hyvin muinaiset asenteet voivat vaikuttaa ihan nykypäivään asti. Eräs hyvä esimerkki on aikaisemmin mainitun Germanian inspiroima kansallisuusaate, jonka vaikutuksesta yhä edelleen (virheellisesti) oletetaan, että kielisukulaisuus tarkoittaa myös biologista sukulaisuutta. Antiikin tutkimuksessa myös yhä edelleen puhutaan germaaneista, joten siinä mielessä roomalaisten näkökulma elää ja voi hyvin vielä tänäkin päivänä.