Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
”Kirjoitan samalla tavalla kuin puhun: ota kiinni mistä saat, tarina lähtee rönsyämään joka tapauksessa.” Näin Päivi Istala toteaa muistelmiensa lopussa, ja varsinainen runsaudensarvi tämä kirja onkin.
Istala kertoo sekä mittavasta urastaan teatterissa ja radiossa että monipolvisesta yksityiselämästään rikkaasti ja elävästi. Hän valmistui dramaturgiksi Teatterikoulun korkeakouluosastolta ja toimi Kemin kaupunginteatterin ohjaajana 1970-luvun loppupuolella, mutta parhaiten hänet muistetaan Yleisradion toimittajana muun muassa ohjelmissa Ristivetoa, Tänään iltapäivällä ja Naisten tunti.
Erityisesti Istalan teki tunnetuksi Ristivetoa, joka 1960-luvulla käsitteli poleemisesti yhteiskunnallisia kysymyksiä ja jonka rohkeus ja kriittisyys olivat ilmeisesti liikaa radion ohjelmaneuvostolle: Ristivetoa lakkautettiin vuonna 1970 asuntopolitiikkaa käsitelleen jakson jälkeen. Myös Istalan naiskysymyksiä käsittelevä Naisten tunti ja sitä seuranneet Naisten illat joutuivat lakkautuslistalle 2000-luvun alkupuolella.
Muistelmissaan Istala kertoo laveasti varsinkin Ristivetoa-ohjelmasta ja sen elämänkaaresta, Naisten tunti jää vähän vähemmälle. Kirjan antama kuva Yleisradiosta ei paikoitelle ole kovinkaan imarteleva, mutta Istalan rakkaus radiotyöhön ja yhteiskunnallisten epäkohtien esille tuomiseen kulkevat johtolankana läpi teoksen.
Rinnan uramuistelmien kanssa Ristivetoa kertoo Istalan värikkäästä yksityiselämästä. Monet traagiset kohtalot varjostivat hänen elämänkaartaan: vanhempien riidat ja avioero, oman avioliiton ongelmat sekä alkoholismi, mutta toisaalta myös siitä toipuminen. Aivan sydäntäsärkevää oli mielestäni kirjan loppupuolen kuvaus Istalan entisen aviomiehen sairaudesta ja kuolemasta; myötätuntoa herätti myös myöhemmän iän rakkaustarina ja sen surullinen loppu.
Istalan kirja on siis varsin runsas ja rönsyävä, ja ehkä pieni tiivistys olisi tehnyt sille hyvää. Nyt tarina polveilee vähän liikaakin, ja ehkä toimittajan ammattitautina mukana on paljon saarnaamista ja opettamista, joka saattaa välillä hieman ärsyttää. ”Rehellisyyden vaatimus on ollut hirmuinen”, Istala kirjoittaa. Ehkä tämän rehellisyyden nimissä on tullut mukaan liiankin kärkevää puhetta nimeltä mainituista kollegoista pitkin uraa. Toisaalta hänen pyrkimyksensä oikeudenmukaisuuteen ja heikompien puolustamiseen ovat vertaansa vailla.
