Helsingin Sanomat herätteli ottamaan hyllystä tämän jo ajat ammoin ilmestyneen ohuen kirjan, joka on, päinvastoin kuin moni muu kauan sitten lukemani kirja, muistilokeroissa säilynyt. Osin ehkä siksi että siinä on ripaus eevakilpimäistä karjalankaipuuta, joka herkistää.
Vepsäläistyttö Raisa Lardot elää viisi ensimmäistä lapsuutensa vuotta Suoksussa lähellä Petroskoita, siellä missä mummon sylissä on turvallista elää. Mutta sitten:
”- Hospodi, hospodi, huusi äiti suureen ääneen ja teki ristinmerkkiä nurkkaa kohti. Joku pesi alapäästä. Vesi oli kylmää, minua alkoi vavisuttaa.”
Yhtenä päivänä Vashka teki tytölle väkivalloin iljettävän teon, josta joutui vankilaan.
Sitten tulevat suomalaiset ’vapauttajat’. Kielikin vaihtuu. Isä on vaihtanut venäläisen sotilaspuvun suomalaiseen sotisopaan. Isä tulkkaa radiossa, on paljon poissa kotoa: naisissa juoksee ja juo viinaa. Äiti hoitaa itsensä näännyksiin perhettä koossa pitäessään.
Mutta onneksi on babushka ja babushkan syli.
”Eikä mummon sylissä istuessa tullut myöskään mieleen, että hänellä olisi ollut jotakin tärkeämpääkin tekemistä kuin sylissäpitäminen.”
Isä muutti nimensä: Grigorij Larjushkin olikin yhdenäkin Heikki Niittynen. Sota hävittäisiin. Perheelle tuli äkkilähtö, pakomatka Suomeen. Mutta ei se maa sitten ollutkaan mikään kultamaa ripaskalinnuille. Isä palautettiin Siperiaan ja sinne katosi lopullisesti.
Tänne jäi pieni Raisa kokemaan karua pakolaisen osaansa, kasvamaan, kirjailemaan – ainakin nämä kirjat: Ripaskalinnut, Taivas on kiinni tänään, Matkamies maan, Jäätyneet linnut putoavat oksiltaan, Syntinen Maria, Siskonpeti. Viimeisimpänä viime vuoden Raisa ja André.
Ajankohtaista. Eikös?