Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Viðey on ihan oikeasti olemassa oleva saari Reykjavíkin edustalla, ja tuolle saarelle 15-vuotias Lára on päättänyt lähteä kotiapulaiseksi kesällä 1956 saadakseen vähän työkokemusta tulevaisuutta varten. Hän lähtee kuitenkin pois jo ennen aikojaan, mutta kun tunnolliseksi tiedetty tyttö ei saavukaan kotiin tai ota yhteyttä vanhempiinsa, lähtee poliisi Kristján Kristjánsson tutkimaan tapausta. Mutta kuluukin peräti 30 vuotta, eikä tapaus selviä. Siitä tulee todella tunnettu, Láran vakavat nuoret kasvot katsovat lukijoita sanomalehden sivuilta aina katoamisen vuosipäivänä, mutta mitään ei tapahdu.
Loppukesällä 1968 aloitteleva toimittaja Valur Róbertsson kiinnostuu myös Láran kohtalosta. Hän alkaa kirjoittaa asiasta, mutta saakin sitten merkillisen puhelinsoiton: joku tuntematon nainen, joka kutsuu itseään Júlíaksi, soittaa hänelle ja kertoo tietävänsä, missä Lára on ja miten tämän pitäisi jo saada rauha ja päästä lepäämään kirkkomaahan. Enempää selvyyttä naisen puheista ei saa, mutta Valur innostuu, ja saa päätoimittajalta luvan tarttua juttuun täysin voimin. Mutta eihän se helppoa ole. Valur tapaa useita henkilöitä, joiden uskoo liittyvän Láran tapaukseen, jopa itsensä Kristjánin, mutta kohtaa kaikkialla vain umpikujia, huolimatta siitä, että Valurille hyvin läheinen Sunna-sisarkin on tarttunut toimeen hänen avukseen. Mutta yhä enemmän alkaa näyttää siltä, että kyseessä on murha, olkoonkin ettei Islannissa yleensä tapahdu murhia, kuten tässäkin kirjassa muistetaan kertoa.
Enempää ei sitten kannata paljastaakaan juonesta, sillä tapahtumat saavat yllättävän käänteen, mutta kyllä kirjailijat ovat asiansa osanneet. Ehkä olisin tätäkin teosta vähän tiivistänyt, jonkinmoista jaarittelua saattoi olla vähän liikaa, vaikka kyllähän tapahtumat veivät lukijan mukanaan.
Tämä Reykjavik oli ensimmäinen Ragnar Jónassonin kirja, jossa oli mukana toinenkin kirjailija, eli itse Islannin pääministeri Katrín Jakobsdóttir. En osaa aivan sanoa, missä Katrín Jakobsdóttirin kädenjälki näkyi, ehkäpä siinä, ettei tämä nordic noiriin luokittelemani kirja ollut kuitenkaan ihan niin synkkä kuin Ragnar Jónassonin yksinään kirjoittamat romaanit, ainakaan Hulda Hermansdóttirista kertova upea trilogia.
Islanti on nyt selvästi muotia, on kyse sitten villapaidoista tai suomalaisten tai islantilaisten itsensä kirjoittamista dekkareista. Mikäs siinä. Kun päähenkilö Valurin kirjallisuutta opiskeleva sisar Sunna kertoo veljelleen voivansa kuvitella joskus kirjoittavansa dekkarin, Valur vastaa pilkallisesti:”Niin varmaan. Ihan kuin kukaan haluaisi lukea Islantiin sijoittuvaa dekkaria.”
No näinhän se ei ole. Monet haluavat, ja minä olen yksi heidän joukossaan.
