Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Sinikka Vuolan esikoisromaani Replika jättää jälkeensä hiljaisuuden. Ja sitten lukuisia kysymysmerkkejä. Kolmen runoteoksen jälkeen proosaan siirtyneen runoilijan teos on syvä kaivo, aarreaitta, uni ja illuusio. Taidokkaasti rakennettu tarina sulkee sisäänsä pinokkio-tarinan, siniparta-myytin mutta myös äidin, pojan, rakkauden ja suuren surun.
Viisiosaisen tarinan ensimmäinen osa kertoo köyhän kylän elämästä lapsen silmin. Kuivalla tasangolla sijaitsevan kylän lähellä sijaitseva kaivos on aikoja sitten suljettu, radan takaa alkaa rikkaiden asuinalue. Lapsi on nimennyt kaikki läheisensä: on suruun pukeutunut nainen, leipurin vaimo, Kerjäläistyttö ja Kaniininaama. On myös rakas äiti, jonka läpi rikkaiden asuinalueen miehet öisin soutavat. Perjantaisin koululla näytetään elokuvia maailman kauneimmasta eläimestä, joka kuoli unilääkkeisiin vain 36-vuotiaana.
Mustelmat äidin keholla laajenevat ja lopulta mitään ei ole enää tehtävissä. Toisessa ja kolmannessa osassa lapsuus loppuu kuin seinään eikä äitiä enää ole. Tässä kohdassa tarina alkaa saada surrealistisia ja unenomaisia sävyjä eikä aina voi tietää, mikä tapahtuu oikeasti, mikä vain pojan kuvitelmissa. Suru on painavaa ja sitä täytyy sairastaa amerikkalaisessa sairaalassa, kunnes tulee Siniparta ja vie maailman houkutuksiin. Viimeisissä osissa poika kohtaa maailman, jonka läpi hänen on löydettävä oma tiensä, ja tultava aidoksi pojaksi kuin pinokkion ikään. Murrosiän murentaman äänen jälkeen syntyy uusi ääni ja löytyvät uudet sanat, jotka ovat avain kaikkeen.
Vuolan runoilijatausta näkyy teoksen hiotussa ja unenomaisessa kielessä. Erityisesti alkuosa tuo mieleen Herta Müllerin maalamat maalaiskylät, lopun Siniparta-myytin käsittely vie vieraammille vesille. En ole varma, miten paljon pidin tarinasta, sillä en ole kirjallisen surrealismin ystävä. Mutta siitä olen varma, ettei näin omintakeisia ja vahvoja teoksia synny usein. Myös Mahdollisen Kirjallisuuden Seurassa toimiva Vuola kokeilee ilmaisun rajoja myös tekstin asettelussa: toinen osa on täynnä upotuksia. Tällaista on korkeatasoinen proosa.
