Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Ari Thorista kertova dekkarisarja on edennyt jo kolmanteen osaan; aiemmissa kirjoissa Lumisokea ja Tuhkayö kerrottiin tämän entisen teologianopiskelijan ja nykyisen poliisin asettumisesta kauas pääkaupunki Reykjavikista pieneen Siglufjörðurin kaupunkiin. Murhia on tullut kohdattua parin vuoden kuluessa useitakin, joten ei ole ihme, että kertoja toteaa kirjan alkuvaiheessa: ”Pikkuinen Islanti tuntui muuttuvan melkeinpä päivä päivältä vaarallisemmaksi paikaksi elää.” Tätä ei suinkaan huojenna se, että paikkakunnalla on todettu vaarallinen tartuntatauti, verenvuotokuume, jonka seurauksena julkiset tilat sulkeutuvat, koulut ja työpaikat ovat kiinni ja ”kaupunki oli vain varjo entisestään.” Kannattaa kuitenkin panna merkille, että Repeämän alkuteos on ilmestynyt jo 2012, siis vuosia ennen koronapandemiaa.
Joka tapauksessa Ari Thoria alkaa näihin aikoihin kiinnostaa outo tapahtuma vuosien takaa. Kuusikymppinen Héðinn on alkanut pohtia tätiään, joka kuoli juotuaan kahviin sekoitettua myrkkyä kauan sitten. Tapaus kuitattiin itsemurhaksi tai onnettomuudeksi, mutta Héðinn ei tahdo oikein sulattaa näitä selityksiä, vaan uskoo tätinsä tulleen murhatuksi.
Samoihin aikoihin nuoren uusperheen pieni poika katoaa; Islannissa niin kuin Suomessakin näyttää olevan tapana jättää lapsi ulos vaunuihin nukkumaan, mutta sitten pikkuinen kaapataan. Äiti Sunna on luonnollisesti epätoivoinen, eikä isäpuoli Róbertkaan ole oma itsensä. Mutta Róbertin menneisyydessä taitaa olla paljon salattavaa. Lapsen katoaminen on tunnetusti poliisille lähes kaiken muun ohittava tapaus, ja niin pientä Kjartania aletaan etsiä kiihkeästi. Samaan osallistuu myös Tuhkayö-romaanista tutuksi tullut ykkösjuttua jahtaava toimittaja Ísrún, ja näiden kahden tiet risteävät sitten moneen kertaan.
Mikäpä tätä oli lukiessa. Ragnar Jónassonin kirjat liitetään usein perinteiseen arvoitusdekkariin, ja sellaisesta oli tälläkin kertaa kysymys, jos kohta ympäristö ja etenkin henkilöt ovat kovin erilaisia kuin vaikkapa brittiläisissä kultakauden dekkareissa. Ehkä hyppääminen nykyajan nordic noirin tyyliin tekeekin näistä Ari Thorin ratkomista jutuista niin mielenkiintoisia. Islannin olosuhteet tuntuvat kovin aidoilta, vaikken olekaan niihin henkilökohtaisesti koskaan tutustunut. Pimeys ja kylmyys, lumi ja yksinäisyys.
Onhan näitä nyt viime vuosina ilmestynyt moniakin, mutta jollain lailla en tunne Ragnar Jónassonia lukiessani, että tämä on jo niin nähty. Arin henkilökuvassa on paljon kiinnostavaa, ja hänen asiansa kehittyvätkin tässä kirjassa monella tavalla. Lisäksi oli kovin mukava lukea kirjan lopussa, miten Ari kokoaa asianosaiset yhteen kertoakseen heille totuuden tutkimistaan rikoksista. Eikö tunnukin tutulta? Kyllä Arin harmaat aivosolut ovat oikein hyvin toimivia.
