Virolainen kirjallisuus on jäänyt minulle lähes tuiki tuntemattomaksi tähän asti, joten tartuin uteliaana Rein Raudin kirjaan Rekonstruktio. Viro on sekä maantieteellisesti että historialtaan lähellä Suomea, joten voisi kuvitella myös vironkielistä kirjallisuutta suomennettavan enemmän. Toki maa on ollut Helsingin kirjamessujen teemamaanakin joitakin vuosia sitten ja maidemme välistä kulttuuriyhteistyötä edistävän Tuglas-seuran toimesta on tänä vuonna järjestetty jo toinen virolaisen kirjallisuuden viikko.
Raudin romaanin minäkertoja on syöpään sairastunut Enn Padrik, jolle lääketiede ei enää apuaan juuri lupaa. Enn haluaa käyttää rajallisen, jäljellä olevan aikansa, tyttärensä kohtalon selvittämiseen. Hänen ainoa lapsensa Anni on kuollut viisi vuotta aiemmin tulipalossa kolmen muun nuoren kanssa. Alkuun tapaturmaiselta vaikuttava kuolema osoittautuu kaikkea muuta kuin onnettomuudeksi. Enn on elänyt vuodet tuskallisessa epävarmuudessa tapahtuneen todellisista syistä, mutta pelännyt samalla, että totuuden kanssa eläminen olisi ollut vielä ylivoimaisempaa. Nyt elämässä on joka tapauksessa tilinteon hetki. Enn alkaa kertomuksensa aina omasta lapsuudestaan alkaen ja tulee siten linkittäneeksi tarinaansa tiukasti myös Viron lähihistorian.
Ennin avioliitto Mairen kanssa on päättynyt eroon. Enn miettii hyväksyvän neutraalisti yhteisiä vuosiaan Mairen kanssa, ilman suurempaa katkeruutta. He ovat ylpeitä lahjakkaasta tyttärestään, joka heidän eronsa aikaan on jo opiskelemassa Ranskassa. Ennin muisteloista tulee tunne, että tunsivatko he lopulta paljonkaan toisiaan – isä tytärtään tai mies vaimoaan? Lukivatko he toisiaan pitkälti ”rivien välistä”, johon tapaan virolaisessa kirjallisuudessa ja elämässä on ollut joskus aihetta?
Anni elää jo hyvin erilaisessa maailmassa kuin isänsä. Viro on itsenäinen, tiiviimmin osa Eurooppaa. Siinä missä isä on elänyt neuvostoajan kaavamaisuutta, tytär puikkelehtii tottuneesti Pariisin kaduilla. Toisaalta Annin on raivattava omaa tietään ja tehtävä valintoja, joiden edessä hän on enemmän yksin kuin vanhempansa koskaan. Kirjassa Enn tekee tilinpäätöstä elämästään kuoleman edessä. Isän tutkimusten ja muisteloiden kautta selviää, miten myös Anni hakee totuutta elämäänsä. Hän päätyy asumaan nuorten eräänlaiseen uskonnolliseen kommuuniin – maassa, jossa kirkkojen rooli on hyvin toisarvoinen. Nuorten joukko harjoittaa meditaatiota ja kokoontuu Franciscus Assisilaisen Aurinkolaulun äärellä yhteen. He pyrkivät tahollaan täydellisyyteen ilman, että heillä olisi vahvaa johtajaa. Kuka lopulta määrittää suunnan ja kantaa vastuun, asettaa rajat?
Raudin kirja on puhutteleva ja huokuu viisautta, joka vaatii ajan kanssa lukemista. Erikoiseksi kirjan tekee se, että tarinan jännitteet tulevat aivan muusta kuin mysteerin ratkaisemisesta sinänsä. Nuorten kuolemakin selviää kyllä lopulta, mutta olennainen tapahtuu ennen sitä. Mielestäni löysin tästä kirjasta myös sitä, mitä virolaisuudella ymmärrän ja mitä odotin: Tietynlaista valikoivaa vaikenemista, joka pohjaa maan historiaan. Suosittelen!