Belgialainen Barbe-Rogue eli Punaparta on todellinen seikkailusarjakuvien klassikko, jota Egmont on hiljalleen julkaissut suomeksi. Vuonna 1959 alkunsa saanut sarjakuva on jatkanut sen jälkeenkin kun piirtäjä Victor Hubinon kuoli 1979 ja käsikirjoittaja Jean-Michel Charlier 1989. Kustantaja Dargaud kuitenkin ilmoitti 2006, että sarjakuva lopetettaisiin, sillä se alkoi olla liian vanhanaikainen nuorelle lukijakunnalle, joka kuitenkin on Punaparran alkuperäinen kohdeyleisö.
Päätös ei onneksi pitänyt, sillä 2019 kustantamo ilmoitti, että Punaparta saisi kuin saisikin uusia seikkailuja, ja tällä kertaa tekijätiimissä olisi käsikirjoittaja Jean-Charles Kraehn ja piirtäjä Stefano Carloni. Minua kauhistutti. Albumi kieltämättä näyttää komealta, mutta voisiko vanha taika oikeasti olla jäljellä?
Tarinan alussa Punaparta elää melkein kunniallista elämää. Merirosvoilun päivät ovat takanapäin, sillä hän työskentelee lain oikealla puolella kuninkaallisena kaapparina. Asiat alkavat mennä kuitenkin nopeasti pieleen, niin kuin ne tuppaavat menemään. Tappelunujakkaan osallistuminen silittää viranomaisia vastakarvaan, mutta eipä hätää, häpeällinen tapahtuma kuitataan lähettämällä Punaparta pois silmistä muiden tehtävien pariin. Mystinen Spectre-nimellä kulkeva merirosvo tekee nimittäin tuhojaan brittiläisten plantaasinomistajien mailla, ja kukapa olisi paras taistelemaan merirosvoa vastaan kuin toinen merirosvo, pahamaineisin kaikista.
Kuten Punapartaan kuuluu, yksinkertainen alkuasetelma muuttuu nopeasti perin monimutkaiseksi kun yllättäviä käänteitä tipahtelee oikealta ja vasemmalta. Tässä onkin sarjakuvan suurin yllätys. Kraehn ei jää tippaakaan katselemaan Charlierin perävaloja, vaan käsikirjoittajana hän osaa ottaa oman paikkansa; vahva kerronta ja nokkeluus on edelleen Punaparran kerronnan ytimessä kuten sen tuleekin olla.
Carlonin kuvitus puolestaan päivittää Punaparran tälle vuosituhannelle. Tämä on tietysti hieman epäreilusti sanottu, koska en ole lukenut muita 2000-luvulla julkaistuja Punapartoja, sillä niitä ei ole käännetty englanniksi tai suomeksi. Vertailukohtanani ovat siten varhaiset Punapartaseikkailut, joita on julkaistu suomeksi ja niissä ikä kyllä näkyy. Ei niinkään piirrosjäljessä, joka edelleen näyttää oikein hyvältä, mutta kuvakerronta on kieltämättä hieman yksitotista. Carlonin kuvakerronta puolestaan on dynaamista ja osaa korostaa kerronnassa oikeita kohtauksia, vaikka ei tässä nyt mitään sinänsä mullistavaa nähdäkään. Myös väritys näyttää tyylikkäältä, kuten odottaa sopii.
Entäpä sitten sarjakuva itse, onko Punaparta vanhanaikainen, josta aika on jo auttamattomasti ajanut ohi? Voin kuvitella kustantamon huolen siinä mielessä, että ei tällainen vanhan ajan piraattitarina varmaankaan nykyteineihin hirveästi vetoa. Tällaiseen keski-ikäiseen täti-ihmiseen sen sijaan vetoaa. Mielestäni perinteisille seikkailutarinoille on aina paikkansa, ja jokin tässä purjelaivaromantiikassa on sellaista, mitä ei vain löydä muualta.
Yhdessä suhteessa sarjakuvan vanhanaikaisuus kuitenkin iskee silmille, nimittäin naisten puutteessa. Kukaan päähenkilöistä ei ole naimisissa, kenelläkään ei ole intiimiä suhdetta yhtään kehenkään, ei löydy naispuolisia ystäviä, tuttavia tai edes sukulaisia. Yksittäisissä tarinoissa asialla ei ole niin merkitystä, mutta jossain vaiheessa asiaan alkaa kiinnittää huomiota. Joo, onhan merirosvous toki kovin maskuliininen ympäristö, mutta silti. Toisinaan tarinoihin toikkaroi joku yksittäinen nainen, mutta nämä hahmot ovat enemmän juonenkuljetusvälineitä, eivätkä he muuta sitä, että päähenkilöiden osalta miljöö tuntuu välillä epäaidolta.
Tämä on kuitenkin pienen pieni ihmetyksen aihe muuten vahvassa kokonaisuudessa. Punaparta on edelleen parasta seikkailua koskaan, joten kiitokset Cinebook-kustantamolle siitä, että tarttuivat Punaparran uuteen tulemiseen. Redbeard 1 : A Short Drop and a Sudden Stop! on sarjan ystäville ehdoton hankinta ja onneksi seuraavaa osaa ei tarvitse sen kummemmin odotella, sillä se on jo käännetty englanniksi. Vahva aloitus, suosittelen!