Corey Robin: The Reactionary Mind : Conservatism from Edmund Burke to Sarah Palin

Corey Robin on koonnut tähän teokseen yksiin kansiin erilaisia konservatismia käsitteleviä artikkeleitaan, joita hän on kirjoittanut niin akateemisiin julkaisuihin kuin valtavirtalehtiin. Kirjassa analysoidaan laajemminkin kaikkia edistystä vastustavia liikkeitä, jotka itse nimeävät itsensä konservatiiveiksi tai oikeistolaisiksi.

The Reactionary Mind pyrkii vastaamaan siihen kysymykseen, jota itsekin olen kysynyt: miten konservativismi on taantunut hienostuneesta poliittisesta liikkeestä, jonka ydinoppi koostuu varovaisuudesta uusien yhteiskunnallisten muutosten edessä ja hyviksi havaittujen perinteiden vaalimisesta, nykyiseen ulisevaan joukkoon väkivaltaa ihannoivia rasistisia, naisvihamielisiä ja homofobisia juntteja?

Corey Robinin mukaan edellä mainitun kaltainen näkemys on harhaa: konservatismi on alusta asti ollut vihaista ja väkivaltaista vastarintaa kaikkea yhteiskunnallista edistystä kohtaan.

Käyttäen lähteinään konservatiivisten teoreetikkojen omia tekstejä ja puheita, Robin piirtääkin hyvin vakuuttavan kuvan konservatismista reaktioliikkeenä, joka syntyy sen mukaan, mikä uusi ihmisoikeustaistelu on saamassa yhteiskunnassa hegemonisen aseman. Konservatismi ei ole niinkään ideologia, kuten teoreettisen konservatismin isä Edmund Burke muotoili, vaan joukko erilaisia hierarkioita oikeuttavia asenteita, jotka koetun kriisin aikana muodostuvat eräänlaiseksi ideologiaksi, joka kriisin ratkettua painuu unohduksiin. Konservatismin voima syntyy sen kannattajien tunnekuohusta, joka joko purkautuu kiivaaseen, joskus fyysiseenkin taisteluun hierarkioiden puolesta tai sotaan.

Corey Robinin suurin havainto on, että konservatismi ja taantumuksellisuus yleensä perustuvat ideaan, että sen hetkiset yhteiskunnalliset hierarkiat ovat aina olleet olemassa, oikeutettuja ja niitä pitää ehdottomasti säilyttää keinolla millä hyvänsä. Mutta hierarkiat eivät rajoitu vain valtion eri yhteiskunnallisiin sektoreihin, kuten sosiaalisiin luokkiin, vaan kulttuurin ja perheen sisäisiin hierarkioihin, kuten käsitys valkoisesta heteromiehestä perheen päänä.

Konservatiiville on käsittämätön yhteiskunta, jossa joku ei alista toista, joten he suuttuvat suunnattomasti, kun yhteiskunnan alisteisessa asemassa olevat alkavat vaatia enemmän oikeuksia. Konservatismin suuttumus perustuu epäilyyn, että nämä ihmisoikeusvaatimukset ovat salajuoni, jolla pyritään kiipeämään hierarkian huipulle ja potkimaan siellä olijat alas. Kun maailmankuva perustuu toisen alistamiseen, kaikki muutos koetaan vain tavaksi kääntää asetelmat päälaelleen. Tämän vuoksi salaliittoteoriat ovat niin yliedustettuina konservatiivien, erityisesti äärioikeistolaisten keskuudessa.

Kirjailijan mukaan konservatiivien mukaan ihmisten pitäisi olla tyytyväisiä siihen hierarkian asemaan, jonne he ovat syntyneet, koska se tarkoittaa, että hän voi alistaa alempiaan ja tuntea kunnioittavaa ylevyyttä häntä korkeampia kohtaan – eli samaa tunnetta, jota uskovaiset tuntevat heitä mahtavampaa jumalaa kohtaan.

Nationalismi selittyykin kirjailijan mukaan sillä, että köyhäkin kansalainen voi tuntea ylpeyttä siitä, että hän kuuluu samaan kansaan tai rotuun kuin mahtavat valtion päämiehet, kenraalit ja suurkapitalistit. Konservatiiveille yhteiskunnan pohjalla olevat taas on pidettävä kurissa, koska he ovat heikkoja ja vaarallisia koko järjestelmälle. Se, että vasemmisto kehtaa auttaa yhteiskunnan pohjasakkaa, on konservatiiveille sama kuin sodanjulistus.

Koska yhteiskunta auttamatta muuttuu jatkuvasti ja on 1700-luvun Ranskan vallankumouksesta lähtien edistynyt ihmisoikeuksien saralla, konservatiivit ovat aina vaihtaneet sitä, mikä hierarkia on pyhä ja ehdottomasti säilytettävä. Esimerkiksi 1700-luvulla konservatiivit yrittivät puolustaa aatelisia, 1800-luvulla orjanomistajia, 1930-luvulla teollisuusjohtajia ja 1960-luvulla valkoisia rasisteja, homo-, naisvihaajia sekä Vietnamin sotaa.

Ainoa ero nykypäivään ja 1700-lukuun on, että nykyiset konservatiivit joutuvat peittelemään ideansa vasemmistolaiseen kieleen. Esimerkiksi sen sijaan, että konservatiivi sanoo, että naisen paikka on nyrkin ja hellan välissä, hän sanoo, että naisella pitäisi olla oikeus toteuttaa itseään perheessä, eikä feministien pitäisi pakottaa tätä menemään töihin tai kieltämään raiskauksen avioliiton sisällä.

Vasemmistolta lainattu puhe ”oikeuksista” ja ”itsensä toteuttamisesta” omaksutaan, jotta voidaan edistää omia ideoita, mutta vähitellen konservatiivit alkavat itsekin uskoa niihin, jolloin he lopulta häviävät kyseisen taistelun, kunnes tulevaisuudessa jokin uusi hierarkiaa haastava idea ilmestyy.

Paras esimerkki tästä on se, miten nykyään harvat konservatiivit ja jopa äärioikeistolaiset vastustavat homoja, vaan oikein ylpeilevät siitä, että heidän riveissään on homoja. Sen sijaan transihmisten oikeuksia on alettu vastustaa vimmatusti. Haastaahan transihmisten olemassaolo koko binääristä sukupuolikäsitystä ja sen sisältämiä hierarkioita.

Oivaltavin asia tässä kirjassa onkin se, miten kirjailija kaivoi syyn sille, miksi konservatiivit luulevat, että jokin ihmisoikeuden omaksuminen voi aiheuttaa koko yhteiskunnan kaatumisen. Ennen vanhaan orjuuden lakkauttamisen piti tuhota amerikkalaisen sivilisaation ja vielä pari vuotta sitten tasa-arvoisen avioliiton. Syy on juuri tämä pyhä hierakia. Jos jotain ryhmää ei alisteta ja paineta jatkuvasti alas, vaan tämä nostetaan samaan asemaan kuin hierarkian huipulla olevat, hierarkia menettää portaikkonsa.

Syy hierarkioiden fanaattiseen puolustukseen perustuu konservatiivien olettamukseen, että hierarkioiden olemassaolo on sama kuin järjestyksen ja kurin olemassaolo. Ilman hierarkiaa on siis kaaosta ja kosminen yhteiskuntajärjestys, jossa jokaisen heteromiehen oikeus oli pitää homoja ali-ihmisinä ja ehkä jopa tappaa näitä, on menetetty. Valtio tuli väkivaltaisesti väliin ja kielsi tämän valkoisten heteromiesten vapauden alistaa homoja. Eräänlainen vapaus ja etuoikeus on siis menetetty ja se koetaankin sortotoimenpiteenä valkoista heteromiestä kohtaan.

Esimerkiksi vuonna 2016 Suomen Sisun puheenjohtaja ja Perussuomalaisten kansanedustaja Olli Immonen kirjaimellisesti kirjoitti, että ”Ajoittain minusta tuntuu, että erityisesti länsimaalainen valkoihoinen lihaa syövä heteromies joutuu alituiseen pyytelemään anteeksi jo pelkkää olemassaoloaan”. Miksi hierarkian huipulla seisovan valkoisen heteromiehen pitäisi pyytää anteeksi mitään? Hänhän on huipulla, koska on parempi kuin muut. Kun on pitkään elänyt etuoikeutettua elämää, tasa-arvo tuntuukin sorrolta.

Robinin mukaan konservatiivit rakastavat sotaa ja tuhoa. Heille sota on puhdistava rituaali, jossa ihminen voi tuntea ”oikeasti elävänsä”. Kirjailijan mukaan tämä tunne selittyy sillä, että sodassa ihminen voi konkreettisesti painaa valtion täydellä luvalla jonkun toisen alas ja osoittaa taistelussa oman arvonsa. Onhan armeijakin hyvinkin hierarkkinen järjestö, jossa arvomerkit osoittavat kaikille, mikä on kyseisen sotilaan asema ja arvo. Samalla tämä sodan ”puhdistava voima” varmistaa, että hierarkian huipulla oleva eliitti on ”paras mahdollinen”.

Konservatiivit kokevat, että syy siihen, miksi vasemmisto on onnistunut edistämään ihmisoikeuksia, on vallitsevan eliitin rappeutuminen oman asemansa suomaan mukavuuteen. Konservatiivit yrittävätkin ravistella eliittiä murskaamaan ihmisoikeusliikkeet, mutta kun eliitti itse ei sellaiseen jaksa ryhtyä, konservatiivit muuttuvat antielitisteiksi. He tuntevat, että heidän on siis pakko poistaa vanha eliitti vallasta ja nousta itse huipulle, jotta kuri ja järjestys voidaan palauttaa. Äärioikeisto menee pidemmälle julistamalla, että koko valkoinen “rotu” on rappeutunut ja se pitää etnisesti ja geneettisesti puhdistaa kaikesta “ihmissaastasta” totaalisella hävityssodalla, kuten Natsi-Saksassa yritettiin.

Juuri sota ja taistelu pakottavatkin konservatiivien mukaan eliitin heräämään tai tulemaan korvatuksi vahvemmalla eliitillä. Tämä selittää, miksi nykyäänkin äärioikeisto voi sanoa samaan aikaan, että se rakastaa omaa maataan, mutta samalla kuvaa, miten aivan kaikki valtiossa on rappeutunutta ja heikkoa, minkä takia se ansaitsee tulla hävitetyksi.

Esimerkiksi Perussuomalaisten ja Suomen Sisun jäsen, kansanedustaja Matti Haapala kirjoitti Twitterissä, että ”Valtio vie #psnuoret rahat kansallismielisten mielipiteiden takia, kirkko osallistuu #pride:en ja kaiken maailman hinurit ja marxistit pyörivät yhteiskunnan sallittuja mielipiteitä. Tämä yhteiskunta ansaitsee tuhoutua”. Eli samaan aikaan rakastetaan maataan, mutta pidetään sitä menetettynä, koska homoilla on oikeuksia, eikä valtio halua rahoittaa valkoista ylivaltaa. Sodan ja eliitin ”virkistävä voima” selittää, miksi konservatiivit voivat samaan aikaan olla antielitistejä ja puolustaa eliittiä ylläpitäviä rakenteita.

Sodan ihannointi jonain uskonnollisena kokemuksena näkyy myöskin siinä, että jos oikeaa sotaa ei ole olemassa, sellainen on kuviteltava. Tästä tuleekin mielestäni konservatiivien “kulttuurisodat” ja äärioikeiston salaliittoteoriat juutalaisista tai kulttuurimarxisteista “hyökkäämässä” valkoista ydinperhettä vastaan. Tutkija Teemu Tammikko onkin todennut, että äärioikeiston ideologia perustuu soturikulttiin. Kirjailija osoittaa, että kautta historian konservatiivit ovat puolustaneet omia sotiaan. Vasta, kun sota ollaan häviämässä tai se on taantunut pattitilanteeseen, konservatiivit alkavat vastustaa sitä. Ennen sodan alkua ollaan melkein saamassa orgasmeja. Robin tiivistääkin tämän asenteen lauseella, joka voisi olla konservatiivien motto “Sota on elämä, rauha on kuolema”.

Kirjan suurin ongelma on sen rakenne. Koska tämä on artikkelikokoelma, joidenkin artikkelien kieli ei ole yhtä akateemisen puolueetonta kuin toisten. Tässä onkin populaarimpiin lehtiin kirjoitettuja analyysejä, joissa kirjailija käyttää hyvinkin latautunutta kieltä, paljastaen hänen puolueellisuutensa. Kirjan lähes ääneen sanottu lähtökohta onkin, että konservatiivit ovat väärässä ja vasemmistolaiset oikeassa. Kirja lähteekin tutkimaan, miksi osa ihmiskunnasta ei hyväksy iloisesti vasemmiston ideoita ihmisoikeuksista. Tämä ei ole ihan se puolueettomin lähtökohta alkaa analysoida mitään ideologiaa. Silti tässä kirjassa esitetyt havainnot ovat samoja, joita itsekin olen blogissani käsitellyt, nimenomaan lukiessani äärioikeiston ja muiden taantumuksellisten liikkeitten omia tekstejä.

Toinen ongelma on termien löysä käyttö. Kirjailija sentään myöntää, että, hän käyttää termejä ”äärioikeisto”, ”vastavallankumouksellinen” tai ”konservatismi” toistensa synonyymeinä, mutta silti se heikentää kirjan selitysvoimaa. Olisin kaivannut konservatiivisten ilmiöiden systematisointia. Ehkä yrityksen luoda taulukko, jossa liitetään eri konservatiivisiin liikkeisiin niille ominaiset asenteet ja ilmiöt. Eivät kaikki konservatiivit ole rasisteja tai epädemokraattisia ja niin edelleen. Tietenkin omakin havainto on, että hajontaa ja päällekkäisyyttä löytyy konservatismin sisällä, mutta silti tarkkuus olisi paikallaan.

Toinen ongelma on kirjan USA-keskeisyys. Tässä teoksessa konservatismi rajoittuu länsimaiseen, niin Euroopan kuin USA:n käsitykseen modernista poliittisesta oikeistokonservatismista. Tässä kirjassa ei analysoida globaalin etelän konservatiivisia liikkeitä, jotka vaikuttavat olevan hieman erilaisia kuin länsimaalaiset. Kiinnostaisi tietää onko tämä hierarkiateoria pätevä selittämään, vaikka muslimimaiden konservatismin, vai onko joku muu mekanismi vaikuttamassa siellä päin?

Corey Robinin The Reactionary Mind : Conservatism from Edmund Burke to Sarah Palin on puutteistaan huolimatta todella hyödyllinen teos konservatismin pimeästä historiasta ja sen ideologisista pohjavireistä. Tämä teos sopii hyvin oman kandini sovellukseen arkiuskomuksista, jotka ovat eräänlaisia pieniä ideoita, jotka kerääntyessään yksilön mieleen, muodostaen eräänlaisen ideologisen kehyksen, jonka kautta yksilö analysoi todellisuutta. Robinin kirjassa konservatismi on juuri kokoelma tällaisia ideoita, kuten pyhät hierarkiat ja sodan puhdistava voima.