Hitto, mikä kirja! Mie olin het alust asti nii lumois, ettei mitää tolkkuu. Mite mie, alkukantain kaupunkilain, oonkii ain niin mehuissaa, ku pääsee lukee maaseututarinoi. No, kyl mie sen tiiän, ku miun vanhemmat ol maalt ja mie sain lapseen siel aikojain viettää, ni jättihää se jälkesä. Sitä ku sit lukee näit juttui, nii sitä jotensakkii uppoo semmosii nostalgiaövereihi.
Rautavaara o paikka, jol ol 150-syntsät ja eikös se vain Heikkisen Antti sit kirjottanu niille siit kirjan. Ei ollenkaa huono valinta, sillä Antti, se Heikkiin, o kumma heppu, iha nii ku jo vanhaan syntyny, ku o kuitenkii nuor, ainskii miua nuoremp, mut nii o kartal ain kaikest wanhast ja taitaa viel tykätäkkii enemmä kaikest wanhast ku nykyajan kotkotuksist.
Nonii, mie siis upposin kirjaa ja sen tarinan iskentää iha täysil. Tykkäsin iha kaikest ja miks, nii se ol nii totta. Heikkiin o kertonu nii ku asiat ol ja on ja mitä o tietoosa saanu ja siitä, mistä ei oo tienny, o kirjottanu nii ku ois sen toivonu olevan. Varsin messevä metodi.
Jotenkii Rautavaara o nii maanlähein, ku se o kirjotettu romaaniks ja kertoo yhest suvust ja sen touhuist. Silti, se vois olla iha mis vaa pitäjäs, enne vaa oli enne ja elo sen mukast. Mettää raivattii, myytii ja mite sit käi, nii ei ain nii, ku ois pitäny. Ihmisii lähti, niit tuli, joku jäi, joku ei. Vaa niihä se on ain menny.
Pääosas o Kerttu, joka o syntyny 1978 ja joka sit kertoo ja tutkii sukunsa vaiheit. Mite ne sukutarinat ovatkii ain nii kiinnostavii, et mitä sielt tulee julki ja ilmi! Nii o monta mielenkiintost tyyppii, ain Amerikan Tuomaast Susi-Taavettii.
Nii, jot sitä mie vaa, et mite ol lupsakkaan kiinnostavast kirjotettu kirja ja kui alko omatkii muistot möyrii mieles, huolimatta siit, etten oo tainu Rautavaaraa nähä ku postikorteist. Paljost mie tykkäsin, et voin sillai käs syämen pääl suositella muitkii lukee tän kirjan ja siis vaik ettei ikiin ois kuullukkaa Rautavaarast. Tän kirjan luvun jälkee ootte.