Autofiktio tarkoittaa kaunokirjallisuutta, jolla on useita yhtymäkohtia kirjoittajansa omaan elämään. Päähenkilöllä saattaa olla sama nimi, henkilön elämä saattaa sisältää kirjoittajansa elämästä tuttuja tapahtumia tai piirteitä ja teoksessa voi olla mukana lukuisia tosipohjaiseksi tunnistettavia faktoja. Silti kyse on kaunokirjallisesta romaanista eikä totuuspohjaisuuden tulisi nousta kirjoittamisen taidetta tärkeämmäksi. Suomessa autofiktiota ovat kirjoittaneet esimerkiksi Henrik Tikkanen ja Pirkko Saisio, nyt myös norjalainen Linn Ullmann.
Ullmannin kuudes romaani Rauhattomat seuraa aikaisemmasta tuotannosta tuttua teema. Keskiössä on perhe, vanhempien roolit ja perhedynamiikka. Hyvin nopeasti on selvää, että kyseinen perhe on Ullmannin oma, että mukana olevat vanhemmat ovat Ullmannin äiti Liv Ullmann ja isä Ingmar Bergmann. Ullmann ei kuitenkaan unohda omaa rooliaan tarinankertojana eikä lupaa, että sivuille siirtynyt tarina on koko totuus.
Oikeastaan Rauhattomissa on kyse surutyöstä. Linn on elokuvaohjaajaisän nuorin lapsi. Kirjan tarina ei kerro ainostaan lapsuudesta ja aikuistumisesta vaan keskeisemmän sijan saavat vanhuus ja surutyö kuoleman jälkeen. Tytär on suunnitellut isänsä kanssa yhteistä kirjaa, joka kertoisi vanhenemisesta ja olisi ehkä jonkinlainen muistelmateos. Nauhoituksia ei lopulta ehditä tehdä kuin kuusi ja isä kuolee muutaman kuukauden sisällä materiaalin keruun aloittamisesta. Nauhat nuhjuuntuvat vuosikausia kassissa ja laatikon pohjalla, kunnes tytär vihdoin uskaltaa kuunnella menneen elämän kaiut. Romaanin sisään on kirjoitettu useita katkelmia haastatteluista ja ne paljastavat vanhenemisen prosessin rehellisesti ja avoimesti – myös sen, miten tytär suhtautuu esimerkiksi muistikatkoksiin.
Rauhattomat on kertomus taiteilijasieluista, jotka etsivät kotia ja ”keinotekoista turvallisuuden tunnetta”, kuten vanhemmat ovat eronsa aikana listanneet. Haastattelujen lisäksi kirjan materiaalina on kyseinen lista, jonka kirjoittaja on nimennyt erorekisteriksi, kirjeenvaihtoa, muistilappuja, muistoja ja pohdintaa siitä, keitä vanhemmat oikein olivat ja miksi heistä tuli sellaisia kuin tuli. Henkilökohtaisista asioista muodostuu kaunokirjallinen teos, joka ei missään tapauksessa ole paljastuskirja vaan oma, itsenäinen taideteoksensa.
Ullmannin kieli on kaunista ja hienovaraista. Kokonaisuus rakentuu palasista, joiden muodostama kaari vie kohti isän hautajaisia. Tarinaa seuraa syvä ymmärrys ihmisyyttä kohtaan eikä kirjan minä säästele itseäänkään. Kirja oli tänä vuonna Pohjoismaiden kirjallisuuspalkintoehdokkaana ja se sai viime vuonna Norjan radion kuuntelijoiden kirjapalkinnon.