Lahden pienessä työläisyhteisössä eletään jatkosodan jälkeistä aikaa, mitä ilmeisimmin vuotta 1945. Yhteisön jäsenillä on sekalaisia tunteita, kaikilla sentään päällimmäisenä helpotus sodasta selviämisestä, mutta toisaalta tunnetaan edelleen katkeruutta itänaapurille maksettavia raskaita sotakorvauksia kohtaan, toisaalta taas vihaa maassa vallitsevan valvontakomission ja punaisen Valpon valtaa vastaan. Työväentaloja, noita sirppiliitereiksi kutsuttuja, poltetaan, ja yhä vain nuoriso puhuttelee toisiaan lahtareiksi ja punikeiksi: edellisenkään sodan haavat eivät siis ole vielä parantuneet.
Kirja alkaa tapauksella, joka voisi olla sekä onnettomuus että verityö: sahuri Gustaf Lindeman löydetään sirkkelipöydälle kaatuneena. Menehtynyt mies on kuulemma tullut tapansa mukaan muita aikaisemmin töihin eikä kukaan ole nähnyt tapahtunutta. Lahden poliisin ylietsivä Otso Kekki saapuu tietysti paikalle, mutta tällä kertaa hänellä onkin autonkuljettajana konstaapeli Hellä Saario: siis naispoliisi! Tätä tunnutaan halveksittavan sekä poliisin sisällä että ulkopuolella, mutta fiksuksi tämä Hellä ajan mittaan kuitenkin osoittautuu.
Pian tapahtuu myös toinen epäselvä kuolemantapaus, tai oikeastaan kaksi, kun työnjohtaja Aronen ja hänen rakastajansa Edit Nurmi löytyvät Nurmen asunnolta ammuttuina. Onko tämä mustasukkaisuuden aiheuttama kaksoisitsemurha vai ulkopuolisen työtä?
Timo Sandberg on tehnyt hyvää työtä kirjoittaessaan historiallisia jännitysromaaneita, joiden pääosassa on etsivä Otso Kekki. Historialliset faktat lienevät tarkasti oikein, ja kaunokirjallisen juonen punominen niiden ympärille on tehty taitavasti yksityiskohtia myöten. Pula-ajan korvikkeen maun voi melkein kuvitella, vaikken olekaan kyseistä juomaa koskaan suuhuni pistänyt.
Jotenkin en vain kuitenkaan pitänyt tästä kirjasta ihan niin paljon kuin sarjan edellisistä osista, mutta vika voi olla lukijan päässä yhtä hyvin kuin kirjailijantyössä. 350 sivua rikosromaania ei välttämättä ole paljon, mutta tässä tapauksessa tekstiä olisi ehkä voinut hieman tiivistää ja jättää joitakin henkilöhahmoja kokonaan sivuun. Mitä henkilöhahmoihin sitten tulee, kirjailija on tehnyt minusta oivasti sijoittaessaan aina kirjojensa alkulehdille keskeisten henkilöiden luettelon; tätä tapaa näkee nykyään harvoin, mutta tällaisen huonomuistisen lukijan kannalta on oikein hyvä, että siitä pääsee yhdellä silmäyksellä kiinni sarjan maailmaan.
Uskoisin, että Sandbergillä on kuitenkin paljon lukijoita, eikä heille uusi Otso Kekki -kirja ole muuta kuin innostava tapaus.