Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Jos kirjassa on vaaleanpunaiset kannet, jotka on vielä koristettu kiiltokuvamaisin glitterikukkasin, voisi sisällönkin äkkiseltään luulla olevan jotain herttaista tai ainakin rauhanomaista ja sovittelevaa. Mutta sellainen tämä kirja ei todellakaan ole.
”Läskivaara vaanii kaikkialla. Olen aina tiennyt, että pahinta, mitä voi olla, on olla lihava. Sitä on tutkittukin: ihmiset menettäisivät mieluummin raajansa kuin lihoisivat.”
Raisa Omaheimon kirja on mielestäni kaksitasoinen. Toisaalta se kertoo kirpeällä tavalla lihavan – tai läskin, kuten kirjoittaja asian ilmaisee – ongelmista maailmassa, jossa kaikki konkreettinen on suunniteltu hoikille. On vaatekauppoja ja niiden valikoimia erikseen hoikille ja erikseen sitten muodottomia kaapuja läskeille. On liian ahtaita käsinojallisia tuoleja, elokuvateattereita, tavallisia teattereita, lentokoneita. On lääkärin vastaanottoja, joilla korvatulehdus katsotaan lihavuuden lieveilmiöksi. On niin sanotusti ystävällisiä kanssaihmisiä, jotka katsovat velvollisuudekseen muistuttaa läskiä siitä että tämä on läski, josko tämä sitten siitä hoksaisi asian ja ryhtyisi laihduttamaan, ikään kuin jokainen läski ei jo tietäisi olevansa läski.
Erityisesti Omaheimo tarttuu eräisiin lääketieteen käsityksiin: painoindeksi eli BMI on hänen mukaansa peräti epätarkka mittari, ja sitähän onkin arvosteltu monessa yhteydessä. 1990-luvun lopulla Yhdysvalloissa muutettiin BMI-kategorioiden luokituksia: aiemmin normaalin yläraja oli ollut 27,8, mutta kun sitä arveltiin liian vaikeaksi muistaa, pudotettiin rajaksi 25, joka on käytössä myös Suomessa. Näin Yhdysvaltoihin saatiin yhdessä yössä 29 miljoonaa lihavaa. ”Ajatella, menet nukkumaan normaalina ja heräät läskinä! Siinäpä konkretisoituu se kaikkialla vaaniva läskivaara hienolla tavalla”, Omaheimo huomauttaa.
Näihin arkipäivän ilmaisuihin Omaheimo suhtautuu usein pikimustalla huumorilla. Mutta sitten on kirjan ylempi, voisi ehkä myös sanoa vakavampi, taso. Mikä on lihavuuden stigma? Entä kaikkien sellaisten kehojen stigma, jotka ovat kulttuurissamme marginalisoituja: esimerkiksi vammaiset ja rodullistetut?
Omaheimo siteeraa kirjassaan sosiologi Jeannine Gaileyta, joka on kirjoittanut näkyväksi ja nähdyksi tulemisesta ja jonka tekstissä katsotuksi tulemisen janan toisessa päässä on hyper visibility, hypernäkyvyys, ja toisessa hyper invisibility, hypernäkymättömyys. Sama keho voi tietenkin liikkua tässä janalla eri aikoina ja eri paikoissa. ”Näkyvyyden ja näkymättömyyden jana ei koske pelkästään läskejä. Näkyvä, oikeanlainen keho on myös heteronormatiivinen, valkoinen ja sisältää käsityksen siitä millainen on oikea nainen ja oikea mies.” Katseen voima on valtava. Se määrittelee, kenellä on oikeus olla olemassa ja kenellä ei.
Lisäksi kirjoittaja pohtii erilaisia termejä, jotka liittyvät erilaisten kehojen hyväksyntään. Viime aikoina on tullut käyttää kehopositiivisuus-sanaa, mutta siihenkin liittyy ongelmia, sillä sen ovat Omaheimon mukaan omineet myös ne, jotka eivät sitä oikeastaan tarvitse, joiden vyötäröstä voi ankarasti puristamalla saada aikaan pienen vatsamakkaran, mutta joilla on läskeihin verrattuna iso kasa etuoikeuksia vaikkapa vaatekaupassa, lentokoneessa tai lääkärillä. Omaheimo on käyttänyt itsestään termiä läskiaktivisti, koska hän on aktivisti monella muullakin elämän alueella, niin myös tällä. Mutta käyttää sitten mitä sanaa hyvänsä, kannattaa muistaa tavoite: älä vihaa aktiivisesti omaa kehoasi.
Pidin kyllä kovasti tästä kirjasta, se oli terävä ja monia erilaisia näkökohtia esiin tuova. Omaheimolla on taatusti sana hallussaan, enkä voi muuta kuin ihailla sitä tapaa, jolla hän perustelee tasa-arvoa ja stigmojen poistamista. Näistä asioista ei voi sanoa muuta kuin hyvää. Mutta en voi kuin hieman häpeillen tuoda esiin omaa näkökulmaani; kirjan kirjoittaja samoin kuin monet muutkin läskiaktivistit ja kehopositiivisuuden kannattajat katsovat, että lihavuus ei tarkoita sairautta, mutta he ovatkin kaikki enemmän vai vähemmän nuoria. Kun olen selättänyt 55 kg sekä kakkostyypin diabeteksen ja verenpainetaudin paljon korkeammalla iällä, en voi olla ihan samaa mieltä yhtäläisyysmerkeistä lihavuuden ja terveyden välillä.
Mutta myös lihavuuteen liittyvä stressi pahentaa sairauksia, siitä olen varma. Ja rauhaa: jokainen on arvokas omassa kehossaan, jokainen ansaitsee tulla lukuunotetuksi sellaisena kuin on. Kiitos, Raisa Omaheimo arvokkaasta työstäsi, se oli minun lopputulemani, kun sen kirjan kannet suljin.
