Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
”Ihmisenä olemisen paradoksi on siinä, että luonnonoikku ihminen on luonnostaan kyltymätön. Kyltymättömyys kuitenkin uhkaa tappaa sekä luonnon että lopulta kyltymättömän itsensäkin, minkä vuoksi meidän on opeteltava ahneudesta eroon.”
Näin toteaa Petteri Saario Rakkauskirjeitä luonnolle -kirjeenvaihtokirjassa Minna Jakosuon kanssa. Petteri Saario on luontoelokuvaaja ja dokumentaristi, isä ja isoisä Porvoosta. Hänet tunnetaan niin Suomessa kuin maailmalla ihmisen ja luonnon suhdetta käsittelevistä palkituista dokumenttisarjoistaan. Yle Areenasta löytyvät mm. luontodokumenttielokuvat Erämaan lumo, Jokiemme helmet, Veden valtakunta, Veden saartamat. Palkitut dokumentit ovat saaneet suuren yleisön suosion.
Toinen kirjoittajista Minna Jakosuo, vaellusopas ja kolmen lapsen äiti Jämsästä on vienyt opastetuille vaelluksilleen satoja luonnonystäviä. Hän vastaa aviomiehensä kanssa Isojärven kansallispuiston kahvilasta majoitus- ja retkeilypalveluineen.
Tekstin lisäksi kirjassa on noin kolmekymmentä sivua Meeri Koutaniemen ottamia kuvia luonnosta. Valokuvaaja ja journalisti Meeri Koutaniemi on dokumentoinut maailmaa ja sen selviytymistarinoita yli 40 maassa ja keskittynyt työssään ihmisoikeuksiin. Hänen luontokuviaan nähdään nyt julkisesti ensimmäistä kertaa.
Kirjoittajat sanovat olevansa luontoriippuvaisia, luontoon on päästävä ollakseen elossa, voidakseen hyvin.
Minna toteaa, että jos hän saisi valita, hän vaeltaisi koko ajan porojen poluilla paikoissa, joissa luonto on vahvasti läsnä eikä ihmisen jälki näy. Erakkona pienessä mökissä niin, että kaikki hänen omistamansa mahtuisi pieneen reppuun.
Petterille luonto on henkilökohtainen asia jopa niin, että kokee luonnon tuhoamisen olevan hyökkäys häntä itseään kohtaan.
Myös Meeri Koutaniemelle luonto on tärkeä, hänen sielunmaisemansa on torvijäkälä kotiseudullaan Kuusamossa, hiljaisessa erämaassa. ”Jumala asuu sienirihmastossa, puhuu meille puissa ja ihmettelee meidän unohtaneen hänet ilmassa, jota hengitämme.”
Kirjoittajat kertovat omista luontokokemuksistaan, hienoista hetkistä ja voimapaikoistaan luonnossa.
”Metsällä on hämmästyttävä vaikutus minuun: viha muuttuu armoksi ja myötätunnoksi, epätoivo toivoksi…” (Petteri). ”Kun makaan sammaleen kuorruttaman liekopuun päällä, tunnen kuuluvani siihen. Minua ei haittaisi, vaikka sammal yhtäkkiä alkaisi peittää minuakin… (Minna).
He ottavat kantaa ilmaston lämpenemiseen, luontokatoon, luonnon monimuotoisuuden häviämiseen, ihmisen ylimieliseen ja tuhlailevaan elämäntapaan, joka tuhoaa luontoa ja jossa ei ymmärretä, että ihminen ja luonto ovat samaa. Kirjoittajat arvostelevat luonnon muokkaamista ”nurmikentät ovat perseestä” ja ehdottavat mm, että uusien sisäleikki- ja elämyspuistojen sijaan perustettaisiin lapsille luontokerhoja, joissa ”lapset pääsisivät metsiin hyppimään kiviltä kannoille ja taiteilemaan kaatuneiden puunrunkojen päällä”.
Ilmastonmuutos ja luontokato etenevät koko ajan ja miltei kaikkia ennusteita nopeammin. Kun tuhoamme luontoa, tuhoamme samalla itseämme. Maailma on palikkatorni, jossa ihminen on huipulla. Jos sieltä välistä vedetään palikoita, korkeimmalta tippuu ihminen. Luonnon suojelu on itsemme ja elämän suojelua. Kirjoittajat ovat samaa mieltä Pentti Linkolan kanssa: ”meidän on luovuttava nykyisestä elämäntyylistämme, jotta elokehä ei tuhoudu”.
Onko tämä taas yksi tuomiopäivää ennustava, synkkä kirja maailman tilasta? Kyllä ja ei. Synkkä tämä on, koska synkältä maailman tulevaisuus näyttää, tällä menolla maailma ja sen mukana ihminen on nopealla tahdilla tuhoutumassa. Tämän tosiasian Minnan ja Petterin kirjeenvaihto tuo esiin.
Pelkästään synkkä tämä ei ole, myös sanoma toivosta ja myönteisestä muutoksesta siinä on. Kirja onkin valoisana ja toivoa antavana mitä parhainta vastalääkettä ilmastoahdistukseen. Ihminen voi oppia uutta ja muuttaa käyttäytymistään koko elämänsä ajan. Viettämällä hetken luonnon rauhassa, metsässä, puun lähellä, veden äärellä ihminen voi valita levollisuuden levottomuuden sijaan. Kuuntelemalla miten toisiinsa nojaavat puut puhuvat honkien kieltä. ”Olen iloinen ja ylpeä, että ymmärrän sitä”, toteaa Petteri.
Minna ja Petteri kirjoittavat toisilleen muustakin kuin luonnosta. He kirjoittavat elämästä, nykyhetkessä elämisestä, vanhemmuudesta, puolison ja perheen merkityksestä, ystävyydestä, sielukumppanuudesta, keskustelun ja toisaalta yksinolon tärkeydestä, vanhenemista, peloistaan ja toiveistaan… Kaksi erilaista ja eri ikäistä ihmistä avoimesti, rehellisesti, konstailematta, ystävinä. Useaan kertaan he ilmaisevat ilonsa, että ovat toisessa löytäneet ystävän, jonka kanssa voi jakaa huoliaan ja ilojaan.
Olisiko tämä yhtä vaikuttava kirja ilman Koutaniemen kuvia? Mielestäni ei. Ihastelen, miten paljon yksi kuva voikaan kertoa. Kuvat näyttävät yksikertaisilta, mutta puhuttelevat voimakkaasti. Ne osoittavat ihmisen samuuden luonnon kanssa: esimerkiksi hiukset männyn risujen seassa, käsi lahopuun rungolla, partainen leuka ja huulet naavatuppoa vasten. Pidän paljon kuvasta, jossa toinen kirjoittajista on vedessä kiven takana niin, että hänestä näkyy vain sormet ja osa käsivartta, kiven toisessa päässä pieni rykelmä rantakasveja.
Tärkeä kirja tämä on! Suosittelen kannustukseksi sanoista luontotekoihin ja lääkkeeksi ilmastoahdistukseen, tueksi ahneudesta kohtuullisuuteen, elämän kunnioituksen ja – ilon lisäämiseksi.
”Ilo tulee hetkeksi myös uuniin tulta värkätessä, kun kiehisestä tulee kauniita kiharoita ja liekit tarttuvat ahneesti jo isompiinkin halkoihin. Aina saan noettua käteni. Se melkein jo naurattaa.”