Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Satu ja Kaarina, sisaruksia vaan ei suinkaan samanlaisia. Satu on jo nuorena ilmeisen utelias ja määrätietoinen, mieleltään maailmanvalloittaja. Hän päätyy merten taakse Amerikkaan ja elää omannäköistään, itsenäistä elämää. Viestit kyllä kulkevat Suomen suuntaan ja yhteydet ovat olemassa, mutta maantieteellinen etäisyys ja vuosikymmenten kuluminen ovat silti erottava realiteetti. Kaarinan elämä on Suomessa, arki tuttua ja yhteiskunta muutoksissaankin ennakoitavaa. Kumpikin on käynyt läpi kasvunpaikkoja omalla tahollaan, ratkonut eteen tulevia ongelmia omalla tavallaan ja elämä sujuu olemassa olevien raamien puitteissa. Syntyjen syvien sijaan kaukana oleva sisar saa kuulla taloremontista tai pihan istutuksista.
Sisarusten suhde saa aivan uuden käänteen, kun Satu kirjoittaa syöpädiagnoosistaan Kaarinalle. Hän on lykännyt lääkäriin menoa ja tutkimuksia, vaikka on ilmeisesti aavistanutkin syövän jäytävän kehoa. Keväällä 2007 Satu pyytää sisartaan matkustamaan luokseen, tuekseen ja järjestelemään asioita. Mukaan tulee myös Kaarinan mies Pieter.
”Koivu, minä sanoin. Sinulla on koivu. Olin järkyttynyt siitä, miltä sisko näytti. Hän näytti sairaalta, kalpealta ja heikolta. Kurkusta törrötti putki. Hän näytti vanhalta, satavuotiaalta.”
Ensitapaamisella, kuten niin monesti myöhemminkin, puhutaan koivusta, autosta, pöydän maalista – sairaudelle, sen ehdottomuudelle sanoja on paljon vähemmän. Kuolema voi olla vaikka kirahvin korkuinen ja silti se olemassa olon haluaisi kiistää keskittymällä muuhun. Vasta jälkeen päin iskevät ne epätoivon hetket, kun ei voikaan enää kysyä eikä antaa vastauksia.
Sadun ja Kaarinan välisen suhteen kuvaaminen on mielenkiintoinen ja hyvin todentuntuinen sisaruskuvaus, ilman turhaa kiillottamista ja kaunistelua. Tarinassa on toisaalta se läpi elämän jatkuva jo syntymässä saatu yhteys ja toisaalta oikeus omaan itseen ja erilleen kasvuun. Jo asetelma sen kertoo; hädän hetkellä paikalle pyydetään sisko merten ja vuosikymmenten takaa. Sairaus romahduttaa totutut raamit ja kun yksin ei voi enää pärjätä, on löydyttävä joku, jonka voi laskea kaiken sotkun keskelle. Pelot, pettymykset eikä tulevaisuudesta mitään takeita – kenen kanssa sen jakaisit ja kohtaisit samat tunteet vielä toisessa ihmisessäkin? Saako kuolemansairaalle kiukutella ja saako turhautua hänen raivoonsa, vai pitääkö jaksaa ymmärtää vaan?
Rakkahin sisko kuvaa laajasti myös amerikkalaista yhteiskuntaa, sen byrokratiaa ja tapoja Kaarinan ja Pieterin silmin. He tutustuvat paikalliseen sosiaaliturvaan tai sen puutteeseen, järjestävät muistotilaisuuden ja talon myynninkin. Paikallinen liikennekulttuuri ja yksityisautoilun merkitys yleensä käy selväksi läpi kirjan. Minua tämä puoli kirjasta viehätti ja kiinnosti paljonkin, koska he olivat niin tiukasti paikallisten arjen elämässä mukana. Kaarina pyrki hoitamaan sisarensa puolesta asioita silloinkin, kun paikallinen virkailija saattoi kyseenalaistaa hänen valtuutuksensa ja vaatia sairasta Satua paikalle. Kirja kertoo myös paljon Los Angelesista ympäristöineen ja alueen monikulttuurisuudesta, eikä ummista silmiään myöskään sen rumilta puolilta. Kun kyseessä on vielä suhteellisen tuore ajanjakso (2007–2008), niin talouden tapahtumia on helppo tuoda Euroopan taloustilanteen rinnalle.
Kirjassa on sivuja tasan 400. Joiltakin osin tarinaa olisi mielestäni voinut tiivistää, mutta missään vaiheessa se ei käynyt tylsäksi. Kirjan teemat ovat mittavia ja nivoutuivat yhteen niin, että en olisi lukijana halunnut karsia mistään, en sisarussuhteen enkä kuoleman käsittelystä enkä myöskään ikkunasta amerikkalaiseen elämäntapaan.
