Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Mill City, Minnesota. – Farmilla vankina. – ”General Merchandise.” – Virtasen juttu. – Matti Karppinen. Piispa. – Silakkayhtiö. – Herra luutnantti. – Veljekset.
Siinä kahdeksan suomalaistarinan otsikkoa pisteen kanssa. Kahdeksan tarinaa Amerikasta viime vuosisadan alkupuolelta: ei ole mennyt kaikki likikään toiveiden mukaan. Ja noita epäonnisia/epätoivoisia siirtolaistarinoita voisi olla lukematon määrä, mikäli kirjoihin ja kansiin kaikki präntättäisiin.
Tampereen Kalle Rissanen (1885–1958) kirjoitti nuo kahdeksan tarinaa ylös tähän kirjaan ja muutaman muuhun kirjaan lisää. Rissasen oma tarina ei niissä näy kuin heijasteina; miehen oli pötkittävä pakoon valtameren taakse toimittuaan vastoin tsaarin lakia lehdistösensuuriasiassa vuonna 1913. Takaisin ei ollut tulemista, kuolinpaikaksi merkittiin New York 45 vuotta myöhemmin.
Kuten kokoelman nimi antaa ymmärtää: leipä oli tiukassa ja yleensä maan alla raskaassa, likaisessa kaivostyössä. Käskijöitä ja koijareita riitti moneen lähtöön. Yleensä kyllä leipää riitti yhtä kauan kuin käsivarsissa voimaa. Sitten alkoivat vielä kovemmat ajat. Ja niin kuin kirjan nimi on ivallinen, ironinen, satiirinen, niin on Kallen ote juttuihin myös: anna mun kaikki kestää! Kuten vaikka neljää amerikkalaisen yhteiskunnan opettamaa businessmiestä, joista ’jokainen oli suorittanut sällinäytteen työläisten petkuttamisessa’.
Kirjassaan Nauru hyvälle, nauru pahalle, (1956, Tamperelaisia pienoiskuvia vuosisadan taitteen ajoilta) Rissanen kertoo mitä Yrjö Sirola tuumasi hänen viekkaasta, kohteliaasta, ilkeäkielisestä, sisukkaasta, pirullisesta pomostaan kirjassa Juustoparooni, 1927:
”Kapitalistia on käsiteltävä siten, että lukija tuntee sen ihmiseksi, sellaiseksi, jonka työläinen tapaa työmaallaan; ruoskaa heiluttavia pomoja ei ole, mutta kirpeäkielisiä, jopa kohteliaita ja petollisia on.”
Noin Kalle Rissanen käsittelee herrojaan ja narrejaan myös tässä Puuveitsellä kultaa vuolemassa -kertomuskokoelmassaan vuodelta 1924, tyyliin: syljettää, mutta päälle en suoraan sylje.
Uudisraivaus ei onnistu alkuunkaan niin kuin Mobergin Maastamuuttajilla. Lehtimiehen palkalla ei elä. Silakoiden maahantuonnilla vielä vähemmän. Papin/piispanketkuna jonkin aikaa menee ihan kohtuullisesti. Oikeastaan huijauksella eläisi kaikista leveimmin. Ovat ne niin ovelia nuo herrannarrit ja huijarit!
Kalle Rissanen kirjoittaa yhteiskunnallisen sanomansa sellaisella hirtehishuumorilla ja realismilla, että lukijakin sokaistuu ja intoutuu piiriin mukaan. Harmittamaan tosin lopussa jää, kun Kalle ei malta jättää lukijan pääteltäväksi perimmäistä ismiään, vaan konkretisoi sen viimeisessä kertomuksessaan Veljekset:
” Saavutaan hautausmaalle. He seisovat yksinkertaisen rautaristin edessä. Ristiin kiinnitetyssä kuparilaatassa on sanat Erik Kemp, kommunisti.”
Harmittamaan jää sekin, miten paljon hyviä kirjoja ja tarinoita hukkuu ja katoaa ikuisiksi ajoiksi historian hämäriin.