Puut on neljään osioon jaettu 28 runon kokoelma. Olli Sinivaara kirjoittaa koivuista, männyistä, talvisesta metsästä, puiden lehdistä, sammaleista. Hän havainnoi puita ja muuta luontoa monesta näkökulmasta ja käsin kosketeltavan läsnäolevasti. Runokuvat ovat värikylläisiä, runokieli suoraa ja konstailematonta. Runot tempaavat mukaan kokemaan, aistimaan. Olen mukana marraskuun päivänhämärässä ja katson vanhaa koivua, puuta ylöspäin. Tai mukana näkemässä, miten
Iltapäivän viistossa valossa
vanhan kuusen oksien kärjissä
välähtää ja läikähtää
ruohikon kirkas vaalea
Tai mukana lähimetsässä, jossa:
… valonsyli
hyökyy keltaista ja väreilevää, täyttää aistit
valolla ja lämmöllä
lämmön hajuilla, valon sävyillä
Runot kertovat meidän ihmisten olevan osa elävää luontoa. Luonto ei ole vain ulkopuolellamme. Luonnossa vaeltaessaan on moni saattanut kokea hetkiä, jolloin ikään kuin sulautuu osaksi ympäröivää luontoa. Jolloin ei ole pelkästään luonnon ulkopuolinen havainnoija vaan osa puiden ja varpujen kokonaisuutta.
Meren loputon
kulku: liikkeenvalonliike
syvällä minussa, veden ja veren
yhteinen kierto…
Kun vihreä aina toistuu, se on
minun ruumiini
osa puissa, puut
aina ulkona.
Kun olemme luonnossa, viipyillemme puiden luona, voimme oppia puilta, pääsemme osaksi olemisen ihmettä.
Ihminen pääsee puiden muistiin asti,
kun kurkottaa tarpeeksi pitkään ja hitaasti.
Runoista luen myös huoliääniä. Huolen luonnosta, luonnon elinkelpoisuuden ja monimuotoisuuden säilymisestä. Jos me ihmiset emme ymmärrä, että olemme osa luontoa, että luonto ei ole vain käyttötavaraa meitä varten, meistä ihmisestä tulee uhka luonnolle. Runoilija katsoo hakattuja puita, puut ovat olleet eläviä ja katsoneet takaisin. Jos metsiä katsotaan pelkästään taloudellisesta näkökulmasta, metsät nähdään vain talousmetsinä, jos aukkohakataan, ikipuita kaadetaan ja lahopuut raivataan, tapahtuu, että puut
eivät enää
jaksa katsoa takaisin.
Aika, ajan syklisyys, ajattomuus. Kun nyt katson työhuoneeni ikkunasta, näen lumisen metsän, kuusien ja mäntyjen oksat valkoisen lumen peitossa. Näkymä on lähes mustavalkoinen. Kokemuksesta tiedän, että kun katson samaa metsää muutaman kuukauden kuluttua, se on täynnä vihreän eri sävyjä. Talvisen ja paljaan koivun oksan sisällä on jo ihana kesän vihreys. Siinä on myös jo tulevan syksyn keltaiset lehdet. Vuodenajat seuraavat toisiaan ja luonnon kiertokulku jatkuu.
Hetken aikaa lumi
tuo valoa valottomaan,
muistaa, muistuttaa:
on puilla muitakin värejä.
Sinivaaran runoissa luonto ei ole vain jossain kaukana vaan lähellä ”melkein kadulla, melkein autotiellä, / aivan kaupungin vieressä, / melkein / sen jätekuilussa”.
Tämän runokirjan ostin lahjaksi ystävälleni, joka halusi lukea runoja muttei mielestään osannut. Ystävälleni, joka pohtii elämää, ihmisen ja luonnon suhdetta, maapallon huonovointisuutta ja luonnon monimuotoisuuden kiihtyvää katoamista. Kirjan luettuaan hän totesi, että tulee lukemaan lisää runoja.
Suosittelen!