Darryl Cunningham on sarjakuvajournalismin suuria nimiä ja tällä kertaa hän tekee varsin ajankohtaisen katsauksen Venäjälle ja siihen miten Vladimir Putin on päässyt maailman vaikutusvaltaisimman autokraatin asemaan.
Putinin uran alku oli ainakin näennäisesti varsin vaatimaton. Jo nuorena poikana Putin haaveili KGB:n liittymisestä ja siinä hän myös onnistui vuonna 1975. Uransa alkuaikoina hän työskenteli Itä-Saksassa Dresdenissä, omien sanojensa mukaan tylsissä ja vaatimattomissa paperihommissa, mutta on syytä olettaa että tämä ei aivan pitänyt paikkansa, sillä Putinin tiedetään toimineen maassa ainakin agenttien ja vakoojien yhteyshenkilönä. Sittemmin Putinin KGB-yhteydet ja niiden vaikutukset hänen uraansa ovat olleet jatkuvan spekuloinnin kohteena.
Näin oli myös silloin kun 90-luvun alussa Putin pääsi Anatoli Sobtšakin, Pietarin kaupungin ensimmäisen demokraattisesti valitun pormestarin, suosioon. Sobtšak edusti tuolloin demokraattisen järjestelmän ensiaskelia, ja monet ovat spekuloineet, oliko KGB:llä näppinsä mukana Putinin asettamisella tänne kasvavan demokratian sydämeen. Olipa asianlaita miten hyvänsä, toiveet Sobtšakin edistyksellisyydestä olivat joka tapauksessa ennenaikaisia. Pietarin hallinnossa työskennellyt poliitikko Marina Salye pääsi nimittäin Sobtšakin massiivisen, yli 90 miljoonan dollarin kavalluksen jäljille.
Lyhyesti, Pietarin ruokatilanne oli 1990-luvun alussa vaikea ja Sobtšak teki hämäräperäisiä kauppoja, jossa venäläisiä raaka-aineita vastaan maahan tuotaisiin ruokaa. Kuten sovittu, raaka-aineet kyllä lähtivät maasta ja rahat vaihtoivat kättä, mutta Pietariin ei koskaan saapunut mitään ruokaa. Entä miten tämä kaikki liittyy Putiniin? Nimenomaan Putinin osasto oli vastuussa näistä hämäräperäisistä sopimuksista ja ottaen huomioon Putinin oikeustieteen opintojen, hänen on täytynyt alusta alkaen ymmärtää näiden rikollisten toimien laajuus ja myös olla niissä mukana. Valitettavasti Salyen paljastus kaupunginvaltuustolle ei kuitenkaan johtanut Sobtšakin tai Putinin eroon, vaan Sobtšak vain muitta mutkitta erotti koko kaupunginvaltuuston.
Sobtšakin tarina Putinin opettajana ja mentorina puolestaan sai päätöksensä vuosia myöhemmin hänen ollessaan kiertomatkalla tukemassa Putinin valintaa Venäjän presidentiksi vuoden 2000 vaalissa. Tuolla kiertomatkalla maineensa ryvettänyt ja sivusuunsa puhuva Sobtšak kuoli sydänkohtaukseen, ainakin näennäisesti täysin luonnollisista syistä. Tukiva journalisti ja kuolemansyytutkija Arkadi Vaksberg oli asiasta kuitenkin eri mieltä. Eräs eriskummallinen yksityiskohta Sobtšakin kuolemassa nimittäin häiritsi häntä; Sobtšakin kummatkin henkivartijat joutuivat hänen kuolemansa jälkeen hoitoon myrkytysoireista.
Vaksbergin tutkimukset johtivat selvään johtopäätökseen; Sobtšak ei kuollut luonnollisista syistä vaan murhattiin myrkyllä. Vaksbergin mielipiteen voi kuitata vain teoriana, mutta painoarvoa hänen mielipiteelleen antaa myös se seikka, että vain kaksi kuukautta hänen Toxic Politics -kirjan julkaisun jälkeen Vaksbergin auto räjäytettiin. Onneksi toimittaja ei kuitenkaan ollut auton sisällä. Tämä kaava toistuu Putinin ympärillä kerta toisensa jälkeen. Putinin kriitikot ja poliittiset viholliset kuolevat kuin kärpäset, mutta kuitenkin niin, että varmaa yhteyttä juuri Putinin syyllisyyteen on vaikea todistaa.
Vaikka sarjakuvassa keskitytään tasapuolisesti Putinin valtakauden kahteen vuosikymmeneen, omasta mielestäni nämä Putinin poliittisen uran alkupuolen tapahtumat olivat erityisen mielenkiintoisinta luettavaa. Ehkä sen takia, että niistä ei olla Suomessa hirveästi kirjoitettu. Nämä tapahtumat myös terävöittävät kuvaa siitä minkälainen mies Putin oikein on. Kyse ei ole miehestä jonka valta vähitellen korruptoi, vaan häikäilemättömät mafiaotteet ovat olleet mukana aivan alusta lähtien. Silti, Putinin varsinainen megalomaanisuus tuntuu tulleen kuvioihin vasta myöhemmin, ja ikävä kyllä tämä muutos Putinissa tuntuu jääneen monelta poliitikolta huomaamatta, Cunningham pohtii.
Silti, ihmiselle joka on tiiviisti seurannut Venäjän tapahtumia kirjassa on tuskin paljoakaan uutta. Eihän Putinin vallankäyttö ole koskaan ollut erityisen hienovaraista. Noustessaan valtaan Putin alkoi nopeasti ja järjestelmällisesti purkamaan Venäjän demokraattisia reformeja ja suitsimaan maan mediakenttää. Mediamoguli Vladimir Gusinskin syrjäyttäminen heti Putinin oustua valtaan oli vain ensiaskel. Anna Politkovskaja on uhreista kenties tunnetuin, mutta sarjakuva juoksuttaa eteen muitakin nimiä jotka ansaitsevat tulla muistetuksi. Mainittakoon heistä tässä vaikkapa Mihail Beketov, Khminki-uutislehden perustaja, jonka tuntemattomat hyökkääjät hakkasivat aivovammaiseksi. Tai Olga Kotovskaja, joka tipahti 14:stä kerroksesta päivä sen jälkeen kun hän voitti oikeistaistelun oman uutiskanavansa Kaskadin haltuunotosta.
Viimeiseen kahteenkymmeneen vuoteen mahtuu kyllä vaikka mitä; Beslanin kouluiskut, MH17-matkustajakoneen alasampuminen, Syyrian sota ja niin edespäin. Tässä vaiheessa onkin hyvä todelta, että syy miksi Darryl Cunningham sarjakuvat ovat niinkin suosittuja johtuu siitä, että hänellä on ilmiömäinen kyky tiivistää olennainen, mutta kuitenkin että sarjakuvat pysyvät helppolukuisina.
Vielä pitää mainita sarjakuvan loppupuoli, joka on sikäli kiinnostavaa luettavaa, että siellä Cunningham paneutuu Putinin varallisuuteen. Onko peräti niin, että Putin on maailman rikkain ihminen? Putinin rikolliskartelli, kuten Cunningham sitä kutsuu, on putsannut Venäjää vauraudestaan jo vuosia ja erikoista kyllä, Yhdysvallat ja Iso-Britannia ovat auttaneet heitä tässä löyhällä lainsäädännöllään (kuva alhaalla). Cunningham miettii, että tässä ahneudessa kenties onkin Putinin akilleen kantapää. Niin sanottu Magnitski-laki pyrkii jäädyttämään Sergei Magnitskin tuomioon ja kuolemaan osallistuneiden venäläisten viranomaisten ulkomaille talletetut varat ja estämään heidän maahantulonsa. Laki on selkeästi piikki Putinin nahassa, sillä niin vimmatusti hän on yrittänyt saada sitä kumotuksi. Tässä on siis yksi toimintamalli Putinin suhteen, jota sietää kehittää pidemmällekin, Cunningham miettii.
Jälleen kerran siis Cunningham kirjoittaa tiukkaa asiaa. Sen sijaan sarjakuvan visuaalisesta ulkoasusta joudun tällä kertaa antamaan hieman pyyhkeitä. Cunningham ei ole koskaan ollut mikään kunnianhimoinen piirtäjä, eikä sillä ole ollut niin väliäkään; hänen kirjojensa viehätys nojaa pikemminkin niiden sisältöön kuin ulkoasuun. Tällä kertaa kuvituksen jälki on kuitenkin epätasainen, toisinaan jopa huolimaton. Jotkin ruudut ovat selkeästi ja yksityiskohtaisesti piirrettyjä ja sitten viereinen ruutu näyttääkin paksuviivaiselta, suttuiselta ja jopa siltä, että kuvan painolaatu ei aivan ole riittänyt.
Nähtävästi ongelmana on osittain siirtyminen käsintehdystä sarjakuvista tietokoneeseen. Jos kuvia tekee tietokoneella ruutu kerrallaan, kokonaiskuva itse sivusta häviää helposti. Täytyy toivoa, että tämä on ongelma, jonka Cunningham saa ratkaistua seuraavassa sarjakuvassaan. Silti, pienista kauneusvirheistä huolimatta Putin’s Russia on täyttä asiaa ja sarjakuvaa voi suositella ihan kenelle vain, joka kaipaa hyvää ja tiivistä tietokirjaa Putinin aikakaudesta.