Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Vuoden 1999 viimeisenä päivänä Venäjän sairas, väsynyt presidentti Boris Jeltsin astuu televisioiden eteen, ilmoittaa erostaan ja nimittää lähes tuntemattoman poliitikon Vladimir Putinin seuraajakseen. Putin vaikuttaa aluksi liberaalilta, lakeja kunnioittavalta mieheltä, jonka avulla Venäjä vihdoin muuttuisi oikeaksi demokratiaksi. Länsimaat ovat innoissaan: Venäjää harkitaan vakavasti Naton jäseneksi, ja Yhdysvaltain presidentti George W. Bush kertoo katsoneensa Putinia silmiin ja nähneensä siellä sielun. Kuherruskuukausi ei kestä kauaa: Putin alkaa nopeasti suitsia mediaa ja kurittaa Venäjän ökyrikkaita oligarkkeja. Putinin ja länsimaiden suhde voisi olla hieno rakkaustarina, mutta se loppuu ennen kuin todellisuudessa alkaakaan. Putin alkaa heti presidenttikautensa alussa ympäröidä itseään vanhoilla tutuillaan tiedustelupalvelun tai Pietarin ajoilta. Zygar keskittyy kirjassaan tärkeimpiin harmaisiin eminensseihin.
Igor Setšin on espanjan ja portugalin tulkki (filologi, kuten hämmentävän moni muukin Putinin lähipiirin miehistä), ja hän kiertelee Latinalaista Amerikkaa. Hänen puolellaan on voittamaton etu: hän on ehdottoman uskollinen Putinille. Setšin ja Putinin perintöprinssi Dmitri Medvedev kuitenkin inhoavat toisiaan, ja kulissien takana juonitellaan. Medvedev, hänkin Putinin uskollinen alamainen, yrittää hennolla, pienellä otteella luoda presidenttikautensa aikana omaa poliittista linjaa, mutta Putin palauttaa hänet vaivatta paikalleen. Venäjää komentaa vain yksi mies, eikä se ole edes presidenttikaudellaan Medvedev. Vähäisen kapinallisuuden Putin kostaa lokaamalla Medvedevin julkisuudessa, ja vaikka Medvedev on vallanvaihdon jälkeen pääministeri, hän ei ole edes puolivallaton, vaan täysin vailla valtaa.
Vladislav Surkov pelkää, että Venäjä, jättiläinen vaikka onkin, saattaa joutua värivallankumouksen kaltaisen kansannousun kurimukseen. Siksi hän perustaa Naši-nuorisojärjestön. Järjestö pitää huolen, että nuorisolla on järkevää tekemistä ja ‒ ennen kaikkea ‒ Putin-kultti palvottavanaan. Lisäksi Surkov ostaa suosittuja rockmuusikkoja tukemaan putinismia.
Igor Suvalovilla on tehtävä: hän haluaa tehdä Venäjästä maailman kaasun monopolitoimittajan. Hän ei onnistu, vaikka ostaakin uuden yrityksen nukkerooleihin eurooppalaisia poliitikkoja huippupalkoilla. Poliitikot ryvettyvät, meren pohjaan lasketaan putkea, mutta Ukrainan ja Venäjän jokavuotinen kähinä kaasun hinnoista havahduttaa viimein Euroopan.
Joulukuussa vuonna 2012 Vladimir Putin katoaa. Poliitikot ja Putinin lähipiiri ovat hermostuneita, lähes paniikissa. Kukaan ei tiedä, mitä tehdä. Mitä Putin haluaisi heidän tekevän? Poliittinen tilanne on muuttunut Venäjällä sellaiseksi, ettei kukaan osaa tai uskalla arvailla Putinin aivoituksia. Tällöin Kremlin uusin harmaa eminenssi Vjatšeslav Volodin päättää iskeä: hän on tehnyt lakialoitteen, jolla kostetaan Yhdysvaltojen ns. Magnitskin laki. Volodinin vastaisku on lakialoite, jolla kielletään venäläislasten adoptointi Yhdysvaltoihin.
Putin on kadoksissa, mutta monet arvelevat hänen olevan lain puolella, ja hyväksyvät sen. Lopulta kireä Putin ilmestyy esiin, allekirjoittaa lain mutta kärsii selvästi kivusta. Julkisuudessa hänen terveydentilastaan ei kerrota mitään, mutta kivun arvellaan johtuvan hänen aiemmin suorittamastaan uroteosta: hän lenteli taivaalla kurkien kanssa ja johdatti nämä jonnekin – kenties paratiisiin. Putin on sankari, joka haluaisi johdattaa kansansakin, tai ainakin itsensä, paratiisiin, mutta kuten sankarille aina käy, hänen tielleen kasataan jatkuvasti esteitä. Nuiva Eurooppa saarnaa ihmisoikeuksista, ja kaksinaamainen Yhdysvallat tahtoo Venäjän tuhoa. Nato-jäsenyydestä ei enää puhuta mitään. Kotimaassa ja lähialueillakin on riittänyt ongelmia: terrori-iskuja ja pohjaan vajonnut sukellusvene, Tšetšenian sodat, Georgia ja sen inhottava presidentti Mihail Saakašvili, Ukrainan oranssi vallankumous, koko joukko liian äänekkäitä journalisteja ja oppositiopoliitikkoja, Edward Snowden ja lopulta vielä Krim. Mutta kaikesta hän on selviytynyt. Paratiisi odottaa, kunhan Putin vain jatkaa johdossa.
Ennen kirjan lukemista mietin, miten Venäjällä on uskallettu julkaista teos, joka kritisoi Putinia. Kirjan luettuani ymmärrän syyn. Putinin sisäpiiri ei ole Putinia arvosteleva kirja. Se on ”paljastuskirja” vain siksi, että sitä on päätetty kutsua paljastuskirjaksi. Zygar kohtelee Putinia silkkihansikkain: kirjassa Putin on Venäjän uusi tsaari, mystinen, voimakas, ovela hahmo, joka pitää kiinni Venäjän ideasta enemmän kuin sen todellisuudesta. Zygar kirjoittaa huomattavasti terävämmin Putinin vastustajista: Mihail Saakašvilista, Mihail Hodorkovskista ja Barack Obamasta (Medvedevin kaudella Medvedevistä pyrittiin hetken ajan tekemään ”Venäjän Obamaa”, mutta ajatus haudattiin lopulta nopeasti). Julia Tymošenko saa naisena osakseen erikoisia anekdootteja. Suomennos on tehty selvästi kiireessä, ja lyöntivirheitä on paljon. Myös lauserakenteisiin on jäänyt haamuja venäläisestä syntaksista.
Mihail Zygarin Putinin sisäpiiri ei yllä Masha Gessenin raivoon ja härnäämiseen, mutta se paljastaa silti, millaisessa maailmassa Putinin sisäpiiri elää. Kun Putin on paikalla, hän hallitsee ja valvoo kaikkea. Kun Putin on poissa, paniikki valtaa sekä sisä- että ulkopiirin. Mitään, ei edes Venäjää, ole enää ilman Putinia. Vjatšeslav Volodin on sanonut tämän ääneen: ”Putin on Venäjä. On Putin ‒ on Venäjä, ei ole Putinia ‒ ei ole Venäjää.”