Tein jotain sellaista, mitä en ollut aikaisemmin tehnyt: pysähdyin kirjastossa eräkirjojen hyllyn kohdalle ja lainasin sieltä luettavaa. Valintani oli sattumanvaraisesti tämä Veikko Haakanan pienoisromaani Punaisen kiven aapa.
Päähenkilönä on vanha mies, joka tapaa onkiretkellään hirviemon kahden vasan kanssa. Hän onnistuu korvamerkitsemään toisen vasoista ja päättää saada sen joskus vielä saaliikseen. Vuosia kuluu ja hirvi kasvaa isoksi. Mies ei ole enää kiinnostunut kunnolla mistään muusta kuin sen kiinnisaamisesta.
Kirjassa ei ole käytännössä ollenkaan dialogia, vaan puheet ja ajatukset referoidaan muun kerronnan ohella tavallisessa muodossa. Toinen poikkeuksellinen asia oli, että kenelläkään kirjan henkilöistä ei ollut nimeä. Yleisesti ottaen tekstin tyyli muistuttaa jossain määrin esimerkiksi Veikko Huovisen tapaa kuvailla asioita. Toisaalta taas jos Ernest Hemingway olisi tehnyt Vanhuksesta ja merestä pohjoisessa asuvan metsästäjän tarinan, se olisi ollut varmasti tällainen.
En itse harrasta metsästystä tai muuta eräretkeilyä ollenkaan. Siihen nähden kirja oli positiivinen yllätys. Oli yllättävän kiinnostavaa lukea aiheesta, joka ei edes periaatteellisella tasolla kiinnosta ollenkaan. Luultavasti olisin saattanut kyllästyä lukemiseen, jos kirja olisi ollut yhtään pidempi: vajaa 150 sivua riitti hyvin tämän tarinan kertomiseen. Pääidea taisi kuitenkin olla se, että välillä kannattaa poiketa rutiineistaan ja laajentaa tajuntaansa lukemalla jotain ihan erilaista kirjallisuutta kuin yleensä – sieltähän voi löytyä vaikka mitä helmiä.