Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
”Minä olin, minä olen, minä tulen olemaan.” Näin lausui kuuluisa vallankumouksellinen Rosa Luxemburg, ja tämä oli myös RAF:in, Punaisen armeijakunnan eli 1970-luvulta alkaen vaikuttaneen Baader-Meinhof -ryhmän tunnuslause. Mutta voiko tämä jo enemmän tai vähemmän historiaan jäänyt ryhmä vielä toimia ja jopa väkivaltaisin omankädenoikeuden keinoin? Siitä puhuu tämä Antti Vihisen jännitysromaani.
Täytyy tunnustaa, että koska olen kovastikin elänyt 1970-luvulla, olen aina tuntenut outoa mielenkiintoa tätä ryhmää kohtaan. Ei niin, että ihannoisin terrorismia tai väkivaltaa, mutta onkohan kyseessä ollut se, että liikkeen keskeisiä hahmoja olivat kaksi naista, papintytär Gudrun Ensslin ja perheenäiti ja toimittaja Ulrike Meinhof. Tosin molemmat saattoivat kulkea melkoisesti Andreas Baaderin talutushihnassa… Joka tapauksessa tartuin suurella mielenkiinnolla tähän kirjaan, ja kyllä se palkitsi mukavasti odotukseni.
Pyhäjärvestä löytyy murhatun naisen ruumis, ja tamperelaiset poliisit Markus Berglund ja Jari Ruokosalmi tunnistavat hänet menneisyydestään: saksanopettaja Helga Conrad, kaunis Helga-neiti, joka oli monille pojille se intohimon hämärä kohde ja oli suonut Ruokosalmelle vastahakoisesti jopa ensisuudelman. Helgan jäämistönä on ensinnäkin vaatimaton lähiökerrostaloasunto, jonka ympäristöä kuvataan osuvasti itäberliiniläiseksi ja joka muuten sijainnee ihan minun kotinurkillani, sekä vielä vaatimattomampi kesämökki Pyhäjärven saaressa. Mutta sieltä alkaakin sitten iso vyyhti keriytyä auki: nainen olikin todellisuudessa Alina Herzog, kuuluisa Punainen prinsessa, jolla oli nuorena Saksassa ollut suora yhteys Punaiseen armeijakuntaan ja viivasuora itseensä Andreas Baaderiin. Punaisen prinsessan – ja hän on sitten muuten fiktiivinen hahmo – luultiin jo kuolleen tai hautautuneen hiljaisuuteen johonkin entisen Itä-Saksan uumeniin. Mutta terrorismi, vallankumous ja sosialismin ihailu saattavat yhä elää.
Alinan murhan tutkimus vie Berglundin ja Ruokosalmen Saksaan, ja tällä matkalla miesten erilaiset luonteet tulevat sujuvasti kuvatuiksi: Berglund on rauhallisempi, diplomaattisempi ja hillitympi, kun taas Ruokottomaksi poliisilaitoksella kutsuttu Ruokosalmi puhuu oikeaa Tampereen murretta; hän on Ilveksen entinen luottopakki, kaukalonlaitojen rymistelijä ja jäähykuningas, mutta osaa hänkin tiukan paikan tullen seurustella herrasmiehen lailla saksalaisen valtiosihteerin kanssa. Tiedustelupalvelut tulevat tutuiksi sekä Helsingissä että Berliinissä, ja etenkin Frau Klinger saksalaisesta BND:stä osoittautuu mielenkiintoiseksi ja moniulotteiseksi hahmoksi.
Punainen prinsessa on Vihisen esikoisdekkari, mutta hän on kirjoittanut aikaisemmin tietokirjoja, pakinoita, näytelmiä ja lyriikkaa. Tämä monipuolinen kokemus näkyy kyllä hänen tekstissään, joka soljuu luontevasti sekä dialogin,juonenkuljetuksen, henkilöt että miljöökuvauksen halliten. Hän näyttää olevan hyvin laajalti perehtynyt aiheeseensa eikä todellisten tapahtumien ja ihmisten yhdistäminen fiktioon tunnu ollenkaan keinotekoiselta. Todeltahan tämä kirja tuntui, eikä sen jännitys ollut yksinomaan loppuratkaisun odotuksessa vaan koko kerronnassa.
Kirjan loppupuolella tapahtumien jo vähitellen avautuessa kollega sanailee Berglundille, että ”turhaa tamperelaista vaatimattomuutta. Ei ny tehrä tästä numeroo, mitä?” Sanoisin, että kyä Vihisen kirjasta kannattaa tehrä numeroo.
