Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Sorron lapsien (1923) jatko Punainen mies (1925) Joel Lehtoselta: Isidorin ja Julian luvaton rakkaustarina kangertelee ja yskii yhtä tuskallisena kuin ympäröivä itsenäistymistä kohti puskeva yhteiskunta.
Venäjän, tuon kumman valtion, vallasta irti pyristelee autonominen Suomi; Julian, tuon kumman naisen, vallasta irti pyristelee Isidor.
Liian suuren palan otti nieltäväkseen Lehtonen pian kotoisen Putkinotkon jälkeen, vaikka kuinka virtuoosi olikin: ”Hän on jo soittimensa herra, taiteilija, joka tietää, minkä sävelen milloinkin näppää, vaikka hän voimakkaimpia keinojaan käyttäessään saattaakin pelästyttää jonkun siloitellumpaan muotoon tottuneen lukijan”, kuten Eino Palola jo Punaisen myllyn ilmestyttyä kehuen kirjoitti.
Yhteiskuntakuvaukset Punaisessa miehessä kaikkine punaisten ja valkoisten veritekoineen, bolsevikkivallankumouksineen, suurlakkoineen olivat aluetta, johon Joel ei pystynyt omaa sieluaan upottamaan. Kaukaisiksi, vieraiksi, vähemmän omakohtaisiksi jäävät ympäröivät tapahtumat sekä ympärillä pyörivä runsas ihmisjoukko, henkilögalleria romaanissa.
Sen sijaan rinnan kulkeva nuoren miehen ja kokeneen naisen, toisen miehen – sen tohtorin vaimon – rakkaustarina on todempi, oikeastaan tosi. Ja tosihan se onkin: kirjailijan oma rakkaustarina – sen lehtorin vaimon – Sylvia Avellanin kanssa. Lähes yks yhteen ’kuikkineen’ kaikkineen osuu, kun lukee Joelin omat kirjeet Sylvialle kirjekokoelmasta Putkinotkon herra.
Turhaan ei Eino Palola huomauttele kirjassa Joel Lehtonen, piirteitä ja vaikutelmia, 1927, jossa hän käy läpi Lehtosen tuotantoa ja Punaista miestä: – Siinä on pitkäveteisyyttä, kuolleita kohtia, joita ennen ei ole tavannut Lehtosen elävässä, melkein intohimoisella palolla ja voimalla piirretyssä tuotannossa.
Yhtä kaikki: laaja-alaisen Lehtosen huonomminkin koossa pysyvät kirjat ja kertomukset ovat lukemisen väärtti.