Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
”Isoäiti teki viisikymmentä vuotta töitä tekstiilitehtaassa. Yhdestäkään työpäivästä hän ei koko elämänsä aikana puhunut.”
Pumpulienkeli alkaa näillä sanoin, ja se kertoo paljon ainakin tästä Susanna Alakosken isoäidistä, joka on kirjassa saanut nimen Hilda; Hilda otti nykyaikaisen mittapuun mukaan aivan epäinhimillisiä ponnistuksia vaatineen työurakkansa tyynesti, mitäpä muuta olisi voinutkaan, koska vaihtoehtoja ei ollut, ainakaan sen jälkeen, kun hän joutui jättämään psyykkisesti sairaan äitinsä, rakkaan Sanna-tädin, oman lemmikkinsä Kisulin ja koko tutun ja turvallisen kotiseudun taakseen. Maailmanvalloitus alkoi yhdessä Helli-ystävän kanssa, sillä tehtaantytön tie tuntui jännittävältä ja jos ei muuta niin ainakin mahdolliselta, koska puuvillatehdas nieli uuttaa työvoimaa kitaansa vaikka kuinka paljon. Koulutusta ei tarvittu, työ tekijäänsä neuvoi ja työtoverit samoin.
Mutta kertoo tuo alkukirjoitus paljon muutakin: se antaa vaivihkaa ymmärtää, miten uskomattoman työn myös Susanna Alakoski on kirjailijana tehnyt piirtäessään meille tarkoin ja osuvasti kuvailevin viivoin Hildan kehityskaaresta nuoresta maalaistytöstä täysiveriseksi tehtaantyöläiseksi ja äidiksi, jonka kaksi lasta ovat kirjan lopussa vuorossaan lentämässä pesästä. Tuntui ihan käsittämättömältä, miten kirjailija on osannut kuvata työtä koneiden parissa, meluisaa, pölyistä, likaista, loputonta. Lukija voi melkein kuulla koneiden kalkatuksen korvissaan ja tuntea puuvillan pölyn silmissään ja nenässään. Hilda ei siis kuitenkaan juuri valita, mutta hänen ystävänsä Helli on ottanut toisenlaisen tien; hän on poliittisesti aktiivinen ja jakaa koko ajan työtoveriensa keskuudessa tietoisuutta ja valistusta työolojen kohentamisesta. Paljon hän saakin aikaan. Mutta paljon on myös vastarintaa.
Tätä kirjaa lukiessani tuli mieleen joskus 1970-luvun alussa ilmestynyt Tampereen tekstiiliteollisuuden oloja kritisoiva Marja-Leena Mikkolan pamfletti Raskas puuvilla, niin samanmakuisia ja -oloisia olivat pamfletin dokumentaristiset huomiot ja toisaalla Alakosken fiktiivinen kerronta.
Mutta jo seuraava sukupolvi, eli Hildan lapset Greta ja Jonni, odottaa elämältään enemmän. Greta menee aluksi tehtaalle, mutta pian nurkissa lepattelevat hämähäkinseitit ja seinän viertä pitkin vilahtelevat rotat inhottavat häntä liikaa. Hän hakeutuu eteenpäin, hän haluaa kohti kauneutta, kohti meren aavaa selkää. Miten hänen käy ja miten asettuu Hildan vanhuus, niistä saamme toivottavasti lukea kirjan myöhemmissä osissa ja sen haluan todellakin tehdä.
