Charles Bukowski: Pulp

Arvoisa yleisö! Näin aloitetaan romaani:

Istuin toimistossani, vuokrasopimus oli rauennut ja McKelvey aloitteli häätötoimia. Oli helvetin kuuma päivä ja ilmastointilaite oli sökönä. Kärpänen ryömi työpöydän yli. Kurotin kouraani ja tein siitä selvää. Pyyhin kättäni oikeaan housunpunttiini kun puhelin soi.

Charles Bukowski sementoi Pulp-romaanin genren tyylipuhtaasti ensimmäisessä kappaleessa. Kyllä vain, Chandler, Hammett, Cain sekä teidän halvat jäljittelijänne – vanha törkyturpa nauraa komeasti haudoillanne! Huonolle kirjoittamiselle omistettu Pulp jäi Bukowskin viimeiseksi teokseksi.

Pulpin juonenkäänteet ovat lähes käsittämättömiä. Jo ensimmäisellä sivulla Leidi Kuolema saapuu yksityisetsivä Nick Belanen – yksinäinen, viinaanmenevä, huonosti toimeentuleva, läskimahainen tietenkin! – toimistoon, koska hän saalistaa Louis-Ferdinand Célineä, joka on nähty lähiseuduilla kirjakaupassa, vaikka tämän olisi pitänyt olla haudassa jo yli 30 vuotta. Sitten mukaan saadaan avioeroa haluava aviomies, avaruusolentoja ja mystinen Punainen Varpunen, eikä missään tunnu olevan päätä saati häntää. Tapahtumat ovat kuin B-luokan elokuvista – niin juuri, useista, sillä Bukowski lainaa, varastaa ja yhdistelee genren parhaita kliseitä tarmokkaasti.

Tämän kirjan kirjoittaminen on taatusti ollut hauskaa. Bukowski herkuttelee ilmeikkäällä henkilökuvauksella keskittyen kurvikkaisin pimuihin, heidän vastakohtiinsa sekä kovanaamojen ääliögorilloihin. Lähes joka luvussa Nick Belane on eri baarissa – ajautumassa nyrkkitappeluun ihan kenen tahansa kanssa tai ainakin melkein, ja yleensä ilman omaa aktiivista panostaan. Dialogin Bukowski on aina hallinnut, eikä iskevistä onelinereistä Pulpinkaan sivuilla ole puutetta. Markku Into kääntäjänä viimeistelee mainion paketin.

Pulp on hieno romaani, jossa säkenöi vanhan katujen ja baarien miehen rakkaus roskakirjallisuutta kohtaan. Tätä on helppo vinkata niin Bukowskin kuin kovaksikeitettyjen dekkarienkin ystäville!