Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Missä kulkee mielikuvituksen ja toden raja? Mitä oikeastaan voimme tietää toisesta ihmisestä, etenkään muutaman tapaamisen perusteella? Mitä fantasiamme kertovat meistä? Tällaisten kysymysten, ja monenlaisten muidenkin, parissa kulkee Milja Sarkolan uusi kirja.
Anonyymiksi jäävä näytelmäkirjailijana toimiva minäkertoja etsii psykoterapeuttia Kelan kustantamaan pitkäkestoiseen terapiaan; sitä ennenhän tarvitaan asiantuntijan eli psykiatrin lausunto potilaan tilasta. Nyt kertoja on suorittamassa tähän liittyviä kolmea käyntiä, ja hieman yllättäen miespuolinen psykiatri herättää hänessä alusta asti mielikuvituksen ja fantasioiden tulvan.
Jo toisella käynnillä kertojan mielessä herää ajatusleikki psykiatrin ja hänen vaimonsa illallisesta toisen yläluokkaisen pariskunnan luona. Näytelmäkirjailijana hän luo tarkkarajaisen ja realistisen oloisen fantasian: siinä psykiatri ja hänen vaimonsa Liisa käyvät kevyen oloista, mutta paljonpuhuvaa ihmissuhdepeliksi muotoutuvaa keskustelua isäntäparin Toffen ja Bettinan kanssa. Syödään fiiniä ruokaa ja pelataan lautapeliä, kuten aina. Tämä tilanne jatkuu sitten kertojan mielessä yhä pidemmälle; hän pohtii psykiatrin luonnetta, temperamenttia, parisuhdetta ja sitä pienen pientä alemmuutta, jota tämä ehkä kokee aatelistaustaiseen Toffeen verrattuna. Mutta eikös vain löydetäkin joku ihan tuttu kärpäsenä katossa, kun psykiatri käy illalla vuoteeseen:
Kömpiessään vällyjen alle Hästensin jenkkivuoteen lämpöön psykiatri kertoi Liisalle eräästä naispuolisesta potilaastaan, nimeä mainitsematta, joka tuntui vihaavan ydinperheitä ja heteroja.
Kertoja elää siis suhteessa naisen kanssa; hänellä on keinohedelmöityksen kautta saadut kymmenvuotiaat kaksospojat edellisestä parisuhteesta. Sen sijaan nykyinen kumppani Eeva on elänyt aikaisemmin heterosuhteessa. Eevan ja hänen entisen puolisonsa mutkattomat välit ovat melkein kuin myrkkyä kertojalle, ja hän tuntee tätä kohtaan kateutta ja mustasukkaisuutta. Lisäksi kirjassa sivutaan oivaltavasti vielä kertojan suhdetta vanhempiinsa.
Paljon sisältöä siis pieneen kirjaan; nopealle lukijalle noin 150 sivua ovat varmaankin yhden istuman juttu, mutta en itse asiassa edes halunnut lukea sitä kovin pikaisesti. Sarkola osaa täyttää lauseensa ja sanansa mielenkiintoisilla alluusioilla; koko teksti on täynnä merkityksiä, täynnä ihmissuhteiden täyteyttä ja kulttuuriviittauksia.
Lisäksi kertojan fantasiamaailmalla on mielenkiintoinen vastine hänen todellisuudessaan: hän ja Eeva-puoliso tapaavat kirjan lopussa toista pariskuntaa, vanhaa ystävää Monikaa ja hänen miestään Oliveria. Oli jännittävää vertailla näitä kahta ihmissuhdekuviota keskenään, sillä Sarkolan huomiot ja luonnehdinnat ovat todellakin hyvin hienovaraisia, mutta jollain lailla juuri tuo hienovaraisuus suorastaan huutaa lukijalle. Tai ei huuda, vaan lausuu kauniisti, kuin teatterin näyttämöllä lausutaan. Sekä psykiatrin että näytelmäkirjailijan illallispöydissä on hieno tarjoilu ja sivistyneet puheet, mutta samalla jokin erottaa heidät etäisyyksien päähän toisistaan.
Kolme psykiatrikäyntiä on pian käyty, ja kun kertojan on aika etsiä itselleen se varsinainen terapeutti, tuntuu joka tapauksessa siltä, että hän on jo tiedostanut tärkeitä asioita itsestään, parisuhteestaan ja suhteestaan vanhempiinsa.
Oli siis todellakin mielenkiintoista lukea näin paljon ajatuksia sisältävä kirja. Ei tullut ollenkaan sellainen olo, että pieneen sivumäärään olisi tungettu liian paljon asiaa. Ei, vaan juuri sopivasti. Kiitokset Milja Sarkolalle hienosta romaanista!
