Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Klaus Maunuksela on mielenkiintoinen kirjoittaja. Hänen esikoisromaaninsa Manuaali oli erikoinen yhdistelmä varsin arkisten asioiden kuvausta – hajonneen puhelimen uusiminen, tulostimen asentaminen, tällaista digiyhteiskunnan hankausta – ja avaruusalusten telakointia vertauskuvana ihmisten väliselle, no, telakoitumiselle.
Tyylinkin puolesta Prosessi muistuttaa edeltäjäänsä: kumpaankin voisi hyvinkin luonnehtia proosarunomaiseksi. Lisäksi tämäkin on esineenä kiinnostava, ulkoasultaan enemmän muistikirjamainen kuin romaanin kaltainen. Jylhän harmaiden kansien sisältä löytyy kuvaus jonotuksesta Berliinin yössä, jotta pääsee koettamaan onneaan legendaarisen teknoklubin portsarien armoilla. Nimeä ei mainita, mutta Berghain tulee mieleen hakemattakin.
Kirja sisältää niin pitkäksi venyvän yön tapahtumien kuvausta kuin pohdiskelua ja vähän sattumanvaraisia huomioita eri aiheista, kuten teknomusiikista. On tanssimisen ja liikkeen kuvausta, joka laajenee olemassaolemisen ajattelemiseksi.
Juoksuaskeleet kiihtyivät biitin mukana. Kaikki muu katosi, vain liike pysyi, jatkuvat toistot painoivat sen mieleeni.
Aloin nähdä askelten muodostaman polun: loputon polku, täynnä paikoillaan otettuja askelia.
Elämässä ei ollut kysymys kohtalosta, vaan sarjasta valintoja, joita ei ollut aikaa harkita.
Lopulta Prosessi harppaa vuosimiljoonien taakse ja kuvaa teräksen syntymisen prosessia. Se sopii teknon ja entiseen voimalarakennukseen perustetun klubin teolliseen olemukseen ja kuvaus on vangitseva ja kiinnostava. Prosessi on kiehtova kirja; välillä vähän etäälle pyrkivä, mutta toisaalta kiinni ruumiillisuudessa ja maaperän prosesseissa.
Maunuksela on nyt minun nähdäkseni onnistunut jo toistamiseen luomaa kiinnostavaa, hyvärytmistä ja elävää taideproosaa. Prosessi herättää ajatuksia – ja saattaa saada kuuntelemaan teknoa. Juan Atkinsin ja Moritz von Oswaldin Transport-albumi istuu kansikuvaansa myöten Prosessin tunnelmiin, ja suosittelenkin sitä lämpimästi kirjan taustamusiikiksi.
Lopulta on mahdotonta sanoa, mikä kirjoittamisen prosessissa muistuttaa teräksen valmistamisen prosessia, mikä teräksen valmistamisprosessissa taas kirjoittamista. Metaforat sekoittuvat toisiinsa niin, että niistä tulee yhteinen ruumis, yhtä aikaa kielellinen ja aineellinen.
