Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Yhtye, jonka tarina alkoi The Paramounts -nimellä vuonna 1964 ja joka soitti cover-kappaleita Southend-On-Seassa Essexissä. Yhtyeellä oli paikallista, pientä mainetta ja se julkaisi jokusen singlen. Kaikki ei kuitenkaan tuntunut oikein toimivan, missä lie ollut ongelmaa. Kuitenkin kesällä 1966 Gary Brooker hajotti bändin ja ilmoitti ryhtyvänsä lauluntekijäksi. Samaan aikaan toisaalla myös erinäiset kaverit etsivät sopivia jäseniä omaan yhtyeeseensä. Garyn ystävä Keith Reid kirjoitteli myös biisejä ja jo tuolloin – siis kesällä 1966 ensi kertaa kuultiin myös A Whiter Shade of Pale. Samoihin aikoihin yhtyeen nimeksi tuli Procol Harum, vaikka sitä vasta oltiin itse asiassa kokoamassa kolmen vaikuttajan voimin.
Rockin historiassa tuskin on montaa muuta kappaletta, joka olisi suositumpi ja jota olisi esitetty moninaisemmissa tilaisuuksissa kuin Procol Harumin vuonna 1967 lopulta julkaisemaa debyyttisingleä A Whiter Shade of Pale. Siitä tuli välittömästi kansainvälinen megahitti ja se on edelleen säilyttänyt asemansa erilaisilla soittolistoilla. Jokainen on varmasti kuullut sen ainakin joskus jossakin vähintään kertaalleen, monet meistä lukuisia kertoja. Monet asiantuntijat ja amatöörit ovat pähkäilleet kappaleen sanomaa ja sen tarkoitusta, salaperäistä kätkettyä tarkoitusta on etsitty ja se on selitetty lähes puhki lukuisilla eri tavoilla. Itse tekijät kuitenkin sanovat, että se kertoo kahdesta ihmisestä, heidän suhteistaan ja muistoistaan – tarinassa on surua ja lähdöntuntua. Ehkä oudointa oli, että kaikki ensimmäisen version kuulleet reagoivat siihen heti jollakin tavalla. Käsissä oli siis aivan valtava hitti. Kappale, joka määritti ja määrittää oikeastaan vieläkin Procol Harumia yhtyeenä.
Vaikka kappale oli huippumenestys kaikkialla maailmassa, yhtye teki paljon työtä jo tuolloin muidenkin kappaleiden ja levytystensä osalta. Keith Reidin ja Gary Brookerin yhteistyö lauluntekijöinä tuotti omaleimaista, hieman valtavirrasta poikkeavaa rockia. Levyjä alkoi ilmestyä taajaan ja selkeitä bändille tunnusomaisia piirteitä olivat esimerkiksi hammond-urkujen käyttö sekä soolo-osuudet, Brookerin ainutlaatuinen ääni sekä useat sisällöltään vinkeän monitulkintaiset yhteistyössä tehdyt kappaleet.
Bändi hajosi vuonna 1977 ja osa jäsenistä teki sooloalbumeita tai soitti muissa yhteyksissä. Neljätoista vuotta myöhemmin, vuonna 1991 Procol Harum päätti tehdä comebackin. Koska Genesis, Jethro Tull ja Yes olivat pystyneet tarjoamaan progefaneilleen kuunneltavaa, miksei siis myös Procol Harum? Levy The Prodigal Stranger julkaistiin ja sitä lähdettiin saman tien tarjoilemaan massiivisella kiertueella. Levy löi läpi riittävästi ja kiertue-elämää jatkettiin aktiivisesti vuoteen 1997 asti. Sen jälkeenkin yhtye on täyttänyt valtavia areenoita ja konserttisaleja ympäri maailman, vaikka esiintyykin nykyään hieman harvemmin. Suomessa Procol Harum nähtiin viimeksi vuonna 2013.
Kirja on välillä suorastaan piinallisen pikkutarkka kertomus yhtyeestä ja sen jäsenistä, muista levytyksiin vaikuttaneista tahoista, yhteensattumista ja toisinaan tarjolla on jopa vähän nippelitietoa. Toisaalta, Henry Scott-Irvine on yhtyeen ilmeinen ykkösfani eli tämän voinee antaa anteeksi. Teksti on sujuvaa, kerronta toimii ja kaikesta mahdollisesta tarjotaan ne olennaiset asiat. Mukana on yhtyeen täydellinen diskografia sekä eri jäsenten henkilökohtaiset diskografiat (myös yhdessä muiden kanssa tehdyt levyt).
Hieno kirja hyvästä yhtyeestä. Suosittelen kaikille Procol Harumin ystäville sekä musiikkihistoriasta kiinnostuneille.