Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Jason Schreierin kirja Blood, Sweat, and Pixels oli viihdyttävä kirja siitä miten tietokonepelejä oikein tehdään ja miksi se on niin haastavaa. Kritisoin tuolloin kirjaa kuitenkin siitä, että se ei tarpeeksi arvostellut pelialalla yleistä huonoa työkulttuuria, joka kuluttaa työntekijät loppuun. No tällä kertaa valitukselle ei ole aihetta, sillä Schreierin uusin kirja keskittyy nimenomaan tähän aiheeseen.
Mistä siis johtuu, että peliala – jolla menee paremmin kuin koskaan – on kuitenkin työympäristönä niin uskomattoman epävakaa? Edes vakituiset työsuhteet eivät tyypillisesti kestä kauan. Yhdysvalloissa tyypillinen alan työntekijä on viimeisen viiden vuoden aikana työskennellyt keskimäärin 2,2 työnantajalle, ja ihmekkös tuo sillä kaksi vuotta on pelialan yrityksen normaali elinikä. Edes työnantajan tarkka valinta ei välttämättä auta työntekijää, sillä ei ole lainkaan harvinaista, että menestynytkin pelistudio saattaa laittaa lapun luukulle hyvin lyhyellä varoitusajalla. Yhdysvalloista kun puhutaan, ei myöskään ole mitenkään itsestäänselvää, että työntekijäillä on irtisanomisaikaa tai -rahaa, vaan työt todellakin saattavat loppua kuin seinään.
Käytännössä tämä on johtanut siihen, että alan työntejiät joutuvat muuttamaan töiden perässä keskimäärin muutaman vuoden välein. Tilanne on luonnollisesti haastava jos työntekijällä sattuu olemaan puoliso ja lapsia, ja käytännössä monet ihmiset joutuvatkin lopettamaan alalla työskentelyn sen epävakaudesta johtuen. Press Reset onkin eräänlainen hätähuuto: jotain on pakko tehdä, sillä tilanne ei voi jatkua nykyisenlaisena.
Kirja kertoo usean kuuluisan ja sittemmin romahtaneen pelistudion tarinan niiden työntekijöiden näkökulmasta. Parrasvaloihin pääsee myös pitkän linjan pelikehittäjä Warren Spector, jonka kokemukset pelialasta kertovat miksi niin moni ei jaksa alalla pitkään. Pelistudioista mukana on mm. Mythic Entertainment, Irrational Games, joka teki BioShockin, 2K Marin, joka oli vastuussa Bioshockin jatko-osasta ja Visceral, joka muistetaan Dead Space -pelisarjasta. Edellä mainitut pelit eivät suinkaan olleet mitään floppeja, mikä korostaa Schreierin pointtia. Vaikka työntekijät miten tekisivät loistavaa tulosta, lopputuloksena voi silti olla lopputili.
Visceralin tapaus on erityisen raivostuttava. Dead Space teki mukavaa voittoa, mutta Visceralin emoyhtiölle Electronic Artsille se ei ollut tarpeeksi. Pörssiyhtiölle ei riitä, että peli on voitollinen vaan voittojen pitäisi myös olla eksponentiaalisesti kasvavia. Visceralin tuottaja Zach Mumbach pohti miten se, että peli tuottaa 10 miljoonaa dollaria yhtenä vuotena on hyvä tulos, mutta jos pelin jatko-osa tuottaa vain saman verran, tulos on surkea, koska pörssiyhtiön tulos ei ole silloin kasvava. Lopputuloksena lopetetaan mieluummin koko peliyhtiö.
Irrational Gamesin tarina puolestaan koskee sitä, miten vaarallista on, jos pelistudion maine lähtee rakentumaan henkilökultin ympärille. Irrational Gamesin tapauksessa tämä henkilö oli yksi sen perustajista Ken Levine, jota pidetään yhtenä harvoista alan auteur-pelinkehittäjistä. Bioshock Infiniten menestyksen jälkeen Levine alkoi kuitenkin kaipaamaan pienimuotoisempaa ja intiimimpää työympäristöä, jota satojen työntekijöiden Irrational Games ei pystynyt tarjoamaan. Normaalisti yrityksen taiteellisen johtajan lähtö johtaisi vain siihen, että hänen tilalleen palkataan joku muu. Tässä tapauksessa Irrational Games oli kuitenkin yhtä kuin Ken Levine, ja hänen lopettamisensa tarkoitti koko pelistudion sulkemista. Työntekijöille tämä oli vaikea pala nieltäväksi. Bioshock Infinite oli niellyt loputtomasti työtunteja ja henkilökohtaisia uhrauksia, mutta vaikka pelistä tuli kuin tulikin megamenestys, lopputulos oli sittenkin tämä.
Useimmiten pelistudioiden sulkemiselle on kuitenkin paljon ymmärrettävämpi syy, nimittän raha. Schreier ottaa esimerkiksi aavistuksen kummallisen tarinan Curt Schillingin perustamasta 38 Studios -pelifirmasta. Schilling itse on entinen baseballin pelaaja, eikä hänellä ollut mitään kokemusta pelialasta. Tämä ei rahakkaan miehen kunnianhimoa kuitenkaan lannistanut, ja pelistudion tavoitteeksi tuli luoda heti alkuun World of Warcraftin -tappaja, massiivimoninpeli joka toisi firmalle tasaisesti rahaa vuosien mittaan. Ei ole ehkä hirveän iso yllätys, että näin ei koskaan tapahtunut ja firma lopulta upposi tuhlauksen ja loputtomien kustannusten suohon.
Vaikka tarina ei yksityiskohdiltaan ole tyypillinen tarina pelifirmojen noususta ja tuhosta, luvussa käy hyvin ilmi pelialan kulurakenteet ja sen mukanaan tuomat ongelmat. Pelien kehittäminen vie vuosia, työntekijöitä on varsinkin AAA-peleissä paljon ja tasaisen rahavirran luominen on haastavaa, varsinkin jos uusin peli ei osoittaudu hitiksi. Tarina on tyypillinen myös siinä suhteessa, että työntekijät huomasivat olevansa yhtiön romahtaessa aivan pulassa: jumissa Rhode Islandilla, missä ei ole muita alan työpaikkoja ja ilman irtisanomisrahaa tai edes palkkaa. Ei siis muuta kuin elämä taas aivan uusiksi.
Kirjan loppupuolella Schreier keskittyy pohtimaan mitä asialle voisi tehdä. Yksi ratkaisu saattaisi olla se, että pelifirmat eivät edes yrittäisi tehdä pelejä alusta loppuun oman firman sisällä, vaan pelin osien tekeminen enimmäkseen ulkoistettaisiin alihankkijoille. Ryhmä Irrational Gamesilla työskennelleitä perusti Disbelief-nimisen yrityksen, joka omien pelien sijasta auttaa muiden yritysten peliprojekteissa. Koska asiakkaita on samaan aikaan useita, yrityksen kaikki munat eivät ole samassa korissa ja työturvallisuus on sitä myöten paljon parempi.
Yksi ratkaisu työntekijöiden loputtomaan muuttorumbaan saattaisi olla myös etätyön laajempi hyödyntäminen. Ori and the Blind Forest -pelistään tunnettu Moon Studios on tässä mielessä suunnannäyttäjä, sillä firman työntekijät asuvat ympäri maailmaa ja he kohtaavat toisensa vain kerran vuodessa järjestettävässä tapahtumassa.
Yksi ilmeinen ratkaisu ongelmiin on tietysti ammattiliiton perustaminen. Miksi ihmeessä sellaista ei ole tähän mennessä perustettu jää epäselväksi, mutta ainakin kirjan kirjoittamishetkellä asia näyttää vähitellen etenevän Yhdysvalloissa. Se ei tietysti ratkaisisi alan suurinta ongelmaa, eli sitä että firmat kaatuvat rahahuoliin. Se voisi kuitenkin auttaa työntekijöitä tilanteessa, jossa työsuhteet katkeavat varoittamatta, ja antaa mahdollisuuden erorahan saamiselle.
Harmillista kyllä Schreierin näkökulma rajoittuu edelleen pelkästään oman maan rajojen sisälle. Olisiko ulkomaisten pelistudioiden toimintatavoissa jotain opittavaa? Eräässä kohdassa Schreier nimittäin mainitsee eräästä työntekijästä joka siirtyi työskentelemään Ruotsiin Ubisoftille. Vaikka palkka onkin huomattavasti huonompi, niin toisaalta Ubisoftilla on maine yrityksenä, joka ei tee massairtisanomisia, puhumattakaan ruotsalaisen yhteiskunnan paremmista turvaverkoista työntekijöille.
Hieman huonona asiana voi pitää myös sitä, että Schreier pitäytyy kirjassaan enimmäkseen anekdoottien tasalla. Toisaalta tämä tekee kirjasta todella viihdyttävää luettavaa. Tarinat eri peliyrityksistä ja niissä työskentelevistä ihmisistä muodostavat yhteinäisen ja viihdyttävän narratiivin ja Schreier onnistuu tuomaan tapahtumat onnistuneesti lukijaa lähelle. Siltikin, olisi ollut hyvä, että mukaan olisi saatu enemmän ihan kylmiä tilastoja siitä, miten monet ihmiset oikeasti lähteävät alalta ja miksi.
Siltikin, hyvä kirja on kyseessä ja mielestäni yhtenäisempi kuin Blood, Sweat, and Pixels, joka oli enemmän kokoelma irtonaisia tarinoita. Pelialasta kiinnostuneille kirja on ehdottomasti suositeltavaa luettavaa.