Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Simone Simonini on sekaisin. Hän ei muista mitään paitsi sen, että vihaa tai vähintään inhoaa suurta osaa eurooppalaisista kansoista. Kaikista eniten hän vihaa juutalaisia, vaikkei koskaan ole tuntenut yhtäkään sellaista. Simonini muistaa myös, että hän rakastaa hyvää ruokaa. Muun muistinsa palauttamiseksi hän alkaa pitää päiväkirjaa. Ehkä kirjoittamalla kaiken mieleen juolahtavan lapsuudesta vanhuuteen hän tavoittaisi oman itsensä. Mutta kuka onkaan apotti Dalla Piccola, joka tuntuu vierailevan tämän tästä hänen päiväkirjansa sivuilla?
Simonini on ammattimainen väärentäjä. Hän pystyy loihtimaan tyhjästä asiakirjan kuin asiakirjan mistä tahansa aiheesta kenen hyvänsä käsialalla — kunhan hinnasta sovitaan. Yksityisen notaarintoimensa lisäksi 1800-luvun kuohuvan Euroopan myllerryksissä valtiollisia ja kirkollisia työnantajia riittää. Simonini osallistuu Italian sisällissotaan Piemonten hallituksen vakoojana, mutta kun Italiassa alkaa maa polttaa jalkojen alla, on edessä asettuminen Pariisiin uusien tiedustelupalveluiden palvelukseen.
Umberto Econ Prahan kalmisto saa nimensä Simoninin kirjoittamista täysin keksityistä juutalaisen salaseuran rabbien kokouksen paljastuskirjoista, jotka alkavat nopeasti levitä ympäri maailmaa todisteina juutalaisten salaliitosta maailmanherruus tavoitteenaan. Kun syntyy ongelmia, juutalaiset ovat helppo kohde, joita syyttää kaikesta. Tai sitten jesuiittoja tai vapaamuurareita, jotka tietenkin ovat pohjimmiltaan vain juutalaisten kätyreitä.
Eihän Umberto Eco olisi Umberto Eco, elleivät tässäkin kirjassa faktat ja fiktio olisi liittoutuneet keskenään. Lähes kaikki kirjan henkilöt — päähenkilöä ja joitakin periaatteessa merkityksettömiä sivuhahmoja lukuunottamatta — ovatkin historiallisia henkilöitä. Prahan kalmiston sivuilta lukija kohtaakin muiden muassa Italian vapaussankari Garibaldin miehineen, sekopäisen Léo Taxilin, Alexandre Dumas’n, ja löytyypä loppupuolelta kirjaa todisteet siitäkin, kuka oikeasti oli aiemmin Anatole Francen Pingviinien saaren yhteydessä minulle tutuksi tulleen Dreyfusin jutun takana.
Eco tosin demonstroi tehokkaasti, kuinka hataralla pohjalla totuus ja uskomukset lopultakin ovat. Ihmisiä on helppo huijata ja väärennösten tekeminen on arkipäivää. Melko huvittavanakin alkanut Prahan kalmisto saa vähitellen vakavampia sävyjä, kun Euroopan laajuisen järjestelmällisen antisemitismin siemeniä aletaan kylvää. Samalla historiallisten faktojen nimi- ja tapahtumatykityksessä alkaa heikompaa lukijaa jo vähän hirvittää. Vapaamuurarien initiaatioriittien ja satanististen rituaalien kuvailut ovat hurjimmillaan hyytäviä. Mutta Econ ystävät pitävät tästä varmasti; lähin vertailukohta on varmaankin Foucaultin heiluri. Minä pidin, suosittelen.
