Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kirjailija Laura Honkasalo julkaisi 2000-luvun alussa kaksi nuortenkirjaa, mutta tuli laajemman yleisön tietoisuuteen 1970-luvun lapsuutta kuvaavalla romaanillaan Sinun lapsesi eivät ole sinun (2001). Viime vuosina hän on kaunokirjallisuuden ohella kirjoittanut viehättäviä essee- tai kirjoitelmakokoelmia käsin tekemisestä (Kotikutoista, 2011) ja säästämisen taidosta (Nuukaillen, 2014). Uudessa kirjassaan Pöytä yhdelle hän puhuu sitten yksinolosta, sekä pakon sanelemasta että itse valitusta.
Pöytä yhdelle sisältää sekä kirjailijan omia kokemuksia että muiden tarinoita, joille on yhteistä yksinäisyys. Olemmeko me suomalaiset epätavallisen yksinäisiä? Se ainakin tulee mieleen tätä kirjaa lukiessa. Hiljaisuus, ujous tai peräti sosiaalisten tilanteiden jännittäminen eivät ainakaan paranna asiaa. Monen yksinäisyys on alkanut jo lapsena, ja kirjan tarinoiden yksin koulun pihalla välitunnilla seisoskelevat lapset sattuvat sydämeen. Monella on tunne siitä, että on erilainen ja kelpaamaton ja omituinen, ja tietysti kuvassa mukana on myös koulukiusaamista. Miten julmia lapset voivatkaan olla, ja monessa suhteessa erityisesti tytöt, jotka saattavat vaihtaa bestistä tuosta noin ja puhua sitten entisestä parhaasta ystävästä pahaa selän takana.
Aikuisuudessa monen yksinäisenkin elämään kuuluu usein parisuhde, mutta se ei välttämättä ollenkaan poista ystävänkaipuuta. Honkasalo kirjoittaa katselleensa kaihoten ja kadehtienkin television Sinkkuelämää-sarjaa, jossa aikuiset naiset jakavat toistensa kanssa oikeastaan kaiken. Missä oikein ovat nämä tosielämän Carriet ja Charlottet, jotka ryntäävät vaikka keskellä yötä kuuntelemaan ja lohduttamaan?
Paraskin parisuhde voi tietysti myös kariutua, ja näin kävi myös Honkasalolle. Hän kirjoittaa koskettavasti jätetyksi tulemisen tunteistaan: ”On minun syytäni, että isä jättää perheen. On minun syytäni, että ystävä hylkää. On minun syytäni, että mies jättää minut yksin lasten kanssa. Olen huono, ruma ja tyhmä, kuin pariton lapanen, jonka voi heittää roskikseen.”
Toisaalta yksinolo saattaa olla kuin lahja ja etuoikeus ja Honkasalon mukaan varsinkin kirjailijalle silkka välttämättömyys, ovathan he usein hyvin herkkiä ja introverttejä, ja tämä koskee myös parisuhteessa olevia. ”Ei tarvitse tarrautua toiseen sen takia, ettei halua olla hetkeäkään yksin. Yksinolo lisää sisäistä voimaa.” Ja yksin matkustaminen saattaa olla hyvinkin palkitseva elämys.
Pöytä yhdelle on hyvin miellyttävää luettavaa vallankin itseni kaltaiselle hieman erakkomaiselle lukijalle, mutta siitä on varmasti iloa myös toisenlaisille, ekstroverteille small talkin hallitsijoille. Pöytä yhdelle herättää ajatuksia, koskettaa ja puhuttelee, ja eikö juuri se ole hyvän kirjan ja merkittävän lukuelämyksen merkki?
