Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Lissabonissa, vain kymmenen minuutin junamatkan päässä keskustasta sijaitsee Cova da Mouran naapurusto – tai kuten monet sitä kutsuvat – slummi. Pahamaineista kapverdeläiskorttelia vaivaa rakenteellinen rasismi ja poliisiväkivalta, mutta toisaalta se on myös yhteisöllinen, kylämäinen naapurusto, jossa Anna Pöysä on asunut melkein seitsemän vuoden ajan. Vaarallinen maine ja naapuruston mainettaan parempi arki-elämä elävät ristiriidassa keskenään, miten ihmeessä tällainen paikka on oikeastaan edes syntynyt?
Portugalin pimeä puoli kertoo niistä historian käänteistä, jotka ovat johtaneet siihen, että Euroopassa on Cova da Mouran kaltaisia paikkoja. Tuo historia ulottuu kauemmaksi ja toisaalta lähemmäksi kuin ensin ajattelisi. Löytöretket, siirtomaavalta ja niiden perintö tuntuvat aluksi kaukaisilta asioilta. Aivot haluaisivat sijoittaa kyseiset sanat jonnekin hamaan menneisyyteen, jonka vuoksi on hätkähdyttävää lukea, että vielä 1970-luvulla käytettiin Portugalin siirtomaissa pakkotyövoimaa, joka ei käytännössä eronnut orjuudesta mitenkään. Tilanteen vakavuudesta kertonee se, että pakkotyön ja huonojen työolojen vastustaminen johti jopa verilöylyihin useassa maassa, kuten useita tuhansia uhreja vaatinut Baixa de Cassanje -kapina Angolassa.
Siirtomaa-aikaiset vääryydet eivät siis ole aivan niin kaukaista historiaa kuin ensin ajattelisi, mutta mielenkiintoinen kysymys onkin, mistä kumpusi se ideologia, joka johti näihin vääryyksiin ja toisaalta nykyään rasismiin, joka on kulminoitunut Cova da Mouran kaltaisiin paikkoihin. Pöysä esittää, että rasismi tavataan nähdä Euroopassa jonkinlaisena Euroopan ulkopuolisena ääri-ideologiana, sen sijaan että se nähtäisiin osana historiaamme kolonialismin ja orjakaupan perintönä.
Rasismi ei ole pelkästään xenofobiaa, vieraan pelkoa, vaan se on artikuloitu teoria, joka luotiin selittämään, miksi mustien afrikkalaisten orjuuttaminen eurooppalaisten taloudellisten etujen vuoksi oli loppujen lopuksi oikeutettua. Vaikka orjuus ja kolonialismi loppuivat, rotuteoria ja rasismi, joilla edellä mainitut perusteltiin eivät ole hävinneet minnekään.
Portugaliin muuttaneiden mustien, entisten siirtomaalaisten, tilanne on ongelmallinen. Teoriassahan he ovat Portugalin kansalaisia, olivathan siirtomaat ikäänkuin Portugalin ”läänejä”. Toisaalta siirtomaaisäntien käsikirjoituksessa mustille oli varattu tiukkaan rajattu ulkopuolisen rooli, eikä käsikirjoituksen rikkominen nykyaikanakaan ole niin helppoa kuin haluaisi ajatella.
Mihinkään uhrimentaliteettiin kirjassa ei siitä huolimatta suostuta, olkoonkin että epäoikeudenmukaisuus on usein räikeää ja väkivaltaistakin. Pöysän haastattelemat ihmiset luovat dialogia ja rakentavat yhteisöä, äänen ja toimijuuden ottaminen tuo kirjaan ennen kaikkea positiivisen vireen.
Portugalin pimeä puoli herättää monia mielenkiintoisia kysymyksiä rasismin luonteesta ja niistä näkökulmista, joilla kerromme historiaamme: ketkä ovat toimijoita ja samastumisen kohteita ja keille jää historiattoman statistin rooli. Portugalin siirtomaahistoria itsessään on myös varsin mielenkiintoista luettavaa, se on tavannut jäädä hieman sivuun suurempien siirtomaavaltojen tieltä. Ajatuksia herättelevä kirja, jota voi suositella lämmöllä.