Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Alex Schulman vakuutti minut jo kirjassaan Unohda minut ja niin ollen minun oli lähes pakko saada lukea myös tämä kirja, Polta nämä kirjeet. Hän vain aina pureutuu niin ihmiseen, siihen mieleen…
Niin, tässä kirjassa Alex miettii, miksi kantaa sisällään jotain selittämätöntä vihaa ja alkaa tutkia omaa sukuaan, menee isovanhempiensa elämään. Tässä tapauksessa se on helppoa, koska isovanhemmilta on jäänyt aineistoa, jota voi tutkia. Hänen isoisänsä oli kirjailija, Sven Stolpe. Hänen jäämistönsä on mittava ja se kaikki on arkistoitu.
Matkalla näissä tutkimuksissa tulee aina esiin Olof Lagercrantz. Hän oli ihminen, jonka kanssa Sven Stolpe ei tullut oikein koskaan toimeen, miksi, niin se selviää kyllä.
Heti alussa käy lukijalle selväksi se, millainen suhde isovanhemmilla Svenillä ja Karenilla oli. Sven nöyryytti ja kohteli Karenia todella huonosti. Miksi, niin se on koko elämän mittainen trauma.
Aikoinaan Karen ja Olof olivat olleet rakastavaisia. Miksi heistä ei koskaan tullut mitään, johtui Svenistä. Karen ja Olof olisivat olleet onnellisia, jos olisivat voineet olla yhdessä, mutta eivät voineet.
Oli kirjeitä, joita he vaihtelivat ja niitä ei olisi pitänyt koskaan olla tallella. Oli kuitenkin, ja Alex löysi ne. Olofin kirjeet Karenille. Ne kauan sitten kirjoitetut.
Koko kirja on todella koskettava. Se kertoo rakkaustarinan, joka ei koskaan saanut täyttyä. Jokainen eli oman elämänsä, mutta miten? Karen ja Sven saivat neljä lasta, joista kaikki kantavat omaa ”vihaansa” mukanaan, eivät tule keskenään toimeen. Alex on heidän lapsenlapsensa ja kantaa mukanaan sitä vihan taakkaa. Lopussa Alex muistelee, kuinka hänen isoisänsä halusi, että hänelle kerrotaan hänen omia kertomiaan tarinoita…
”Se oli omituista ja ehkä merkki siitä, että vaikka elämänliekki heikkeni, narsismi pysyi ennallaan loppuun asti.”
Olof rakasti Karenia, mutta kun jäi sivuun, meni tahollaan naimisiin ja sai pojan, David Lagercrantzin, jonka olemme oppineet tuntemaan esimerkiksi Minä, Zlatan Ibrahimović -kirjasta. Niin, että kyllä nimiä vilisee koko kirjassa, tuttuja nimiä, silti kirja on kirjoitettu romaanimuotoon.
Ajatuksia se herättää nimenomaan siksi, että niin moni haluaisi penkoa menneisyytensä puroja, mutta siihen ei ole polkuja. Alex Schulman pystyi sen tekemään, koska on julkisuuden henkilö, kuten sukunsa. Jospa kuitenkin – haluan uskoa niin – moni saisi tästä jotain tukea, vertaistukea omille tuntemuksilleen tästä tarinasta. Miten paljon kaikkia vaiettuja salaisuuksia voi olla olemassa.
Tästä tarinasta on tekeillä elokuva ja odotan sitä kuumeisesti.
