Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Pieni ja vaatimaton lehti-ilmoitus, pelissä koko elämä. Vielä 1960-luvulla, ja jopa seuraavalla vuosikymmenelläkin, sadat suomalaisäidit halusivat antaa lapsensa lehti-ilmoituksella toiseen perheeseen. Anne-Maarit Koivuniemi on yksi heistä. Hänen kirjansa Poisannnettu on riipaiseva kuvaus siitä, miten merkityksellisiä varhaislapsuuden kokemukset ovat myöhemmän elämän kannalta. Vaikka äiti on halunnut turvata lapselleen paremman elämän kuin minkä itse pystyy antamaan, ero vie pohjan lapsen elämän ensimmäiseltä kiintymyssuhteelta.
Anne-Maarit Koivuniemen vanhempien suhde ei kestänyt kovin pitkään ja äiti jäi yksin pienen tytön kanssa. Isovanhemmat auttoivat kyllä, mutta Anne-Maarit ei ollut vielä vuottakaan, kun ratkaisua haettiin täysihoitoperheestä. Pieni tyttö, tai ihan vauva vielä, vietti viikot täysihoitoperheessä ja palasi viikonlopuiksi biologisen äidin ja tämän vanhempien luokse. Pari vuotta myöhemmin hoitovanhemmat adoptoivat hänet ja perhe muutti toiselle paikkakunnalle. Anne-Maarit sai rakkautta ja huolenpitoa monelta suunnalta, mutta jatkuvat erot jättivät syvät hylkäämisen jäljlet. Tuolloin ajateltiin, ettei pieni lapsi tästä mitään ymmärrä eikä muista. Kun pieni tyttö turvattomuuttaan haki aikuisen syliä, äitiä ohjeistettiin tuon ajan tapaan olemaan liikaa hellimättä ja paapomatta lasta. Antaapa vain itkeä, keuhkot siinä vahvistuu!
Rinnan oman elämäntarinansa myötä Anne-Maarit Koivuniemi käy kirjassa läpi lapsen tunne-elämän kehitystä yleensä. Hän nostaa esiin vaikenemisen kulttuurin ja sen traumatisoivan merkityksen. Vanhemmat eivät kertoneet hänelle hänen menneisyydestään, mutta eipä hän uskaltanut itsekään kysellä siitä. Vasta 16-vuotiaana hän lähti salaa vanhemmiltaan selvittämään asiaa Pelastakaa Lapset ry:n toimistolta. Hylkäämisen pelkoa, yksinäisyyttä, erilaisuutta, painajaisia – monta hankalaa askelmaa oman identiteetin ja elämän rakentamisen polulla. Jos hyvin käy, osaan kysymyksistä ehtii kuin ehtiikin saada vastauksen. Se ei muuta mennyttä, mutta antaa jonkinlaisen mahdollisuuden rakentaa rauha oman menneisyytensä kanssa.
Näin puhutteleva kirja jättää kyllä hetkeksi hiljaiseksi. Ylipäätään vaikeina aikoina ja aikuisten hankaluuksissa lapsi on usein ensimmäinen uhri ja kärsijä. Sotalapset, lehti-ilmoituksilla pois annetut, huostaanotot, kiireelliset sijoitukset – tai ihan vain tavisperheen uupuneet vanhemmat, joilta arki vie voimat. Koivuniemen kirja avaa erittäin hyvin lapsen näkökulmaa, joka ankkuroituu 1960-luvun kasvatuskäsityksiin, mutta josta on paljon ammennettavaa nykyhetkeenkin.
