Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Mika Lietzénin hullu spurtti on vihdoin ohi. Vuoden sisällä on ilmestynyt teokset Alkoholi, Heavy Metal ja lopulta tämän Turku-trilogian päättävä Pnuk. Aikamoinen saavutus, varsinkin kun sarjakuvat eivät edes ole mitään ohuita lärpäkkeitä! Tarinallisesti trilogialla ei ole muuta yhteyttä kuin, että jokainen niistä sijoittuu Turkuun. Tosin siinä missä kahdessa ensimmäisessä teoksessa tapahtumapaikka ei ole lopulta niin olennainen, Pnukissa se todellakin on.
Eletään vuotta 1986, mutta ei meidän maailmassamme, vaan vaihtoehtomenneisyydessä, jossa autourbanismin visiot ovat voittaneet ihmiskunnan järjen rippeet. Ohjenuorana tässä utopiassa näyttää olevan Le Corbusierin ideoima Ville Radieuse -konsepti; tehokkuuden, tilallisuuden ja rationalisoinnin periaatteilla rakennettu kaupunki, jossa laajat liikenneväylät korvaavat inhimillisen kontaktin. Moottoriteiden alle jäävä vanha Turku väistämättä puretaan tämän uuden, uljaan vision tieltä.
Tarinan nimetön päähenkilö ei kuitenkaan ole luonteeltaan mikään alistuja. Nuori nainen valokuvaa häviävää kaupunkikuvaa, kaupunkiviljelee oman ruokansa, ja viettää aikaansa kaltaistensa sopeutumattomien hylkijöiden parissa. Lannistava arki saa uusia sävyjä, kun murenevan kaupungin raunioihin tulee outo, nimetön mies. Ehkä sekavia puhuva mies on hullu, mutta jotain kummallista häneen liittyy ja päähenkilö aikoo selvittää mitä. Tämän tutkimusmatkan lopputulos muuttaa kuitenkin nuoren naisen kohtalon tyystin.
Pnuk yllättää. Lietzénin kaksi edellistä albumia ovat hyvin maanläheisiä ja arkisia, joten vaihtoehtotodellisuuteen sijoittuva tarina lopettaa Turku-trilogian aivan erilaisessa ja yllättävässä nuotissa. Se, että tapahtumapaikka on juuri Turku tuo tietysti oman mausteensa tarinaan, sillä mikäpä olisi osuvampi tapahtumapaikka purettuun kaupunkiympäristöön sijoittuvaan tarinaan kuin kaupunki, joka loi koko käsitteen ”Turun tauti”?
Ylipäätään pidän siitä, että sarjakuvan dystopia ei ole mikään satunnainen ”asiat on päin hittoja”-yhteiskunta, vaan se nojaa arkkitehtuurin utopistisiin ihanteisiin, joita todella pyrittiin noudattamaan ympäri maailman, usein valitettavin seurauksin. Mitä tulee arkkitehtuuriin, asiasta kiinnostuneet löytävät sarjakuvasta paljon bongattavaa. Oma suosikkini on veteen vajoavan Helsingin eduskuntatalo, joka on tässä vaihtoehtomaailmassa vaihtunut Eliel Saarisen ehdotuksen mukaiseksi. Sinänsä pikkuasia, joka kuitenkin syventää sarjakuvan maailmaa.
Visuaalisella tasolla sarjakuvasta jäi mieleen myös vanhan Turun yläpuolelle kohoavat jättimäiset moottoritiepylväät, jotka tekevät sarjakuvan maailmasta hienolla tavalla surrealistisen paikan. Sarjakuvan värimaailma on jälleen kerran hailakoiden pastellisävyjen dominoiva, mikä sopii tomun ja raunioiden peittämään vaihtoehtomaailmaan oikein hyvin.
Vanhan maailman rappio ja varjoihin vajoaminen tuo tarinaan haikeaa surumielisyyttä, ja onneksi tämän maailman historiaa ei selitetä auki liikaa. Mietin jopa sarjakuvan edetessä, että tarinaa voisi jättää enemmänkin tulkinnanvaraiseksi. Muutamassa kohdassa sarjakuvassa selitetään hyvin suoraan mitä oikein tapahtuu, ja se tuntui hieman tarpeettomalta. Varsinkin tieteistarinoissa ei mielestäni haittaa lainkaan jos lukija joutuu tekemään hieman omia tulkintoja.
Siitä huolimatta Pnuk on omissa kirjoissani Lietzénin paras sarjakuva. Tarina vetää mukanaan, ja sen arkkitehtuuriin nojaava kulma on kiinnostava. Pnuk rakentaa ainutlaatuisen maailman, joka jättää lukijalle pohdittavaa ja tarjoaa uudenlaisia näkökulmia niin menneisyyteen kuin tulevaisuuteenkin.
