Aarni on isätön, koulunsa päättänyt poika 1960-luvun Oulussa. Hän on nuoruuden kasvukivuissaan kärvistelevä seurailija, jonka herkkyyttä ympäristö saattaa pitää umpimielisyytenä ja laiskuutenakin. Toisten syrjään jäävän pojan sisällä muhii myös vihaa, joka on vaarassa purkautua arvaamattomiin tekoihin. Äiti kiristää kravatin aamulla pojan kaulaan ja tuuppaa hänet järjestämäänsä työhaastatteluun Enni-tädin valokuvausliikkeeseen. Työpaikka muuttaa Aarnin elämänsuunnan, kamerasta tulee hänen välineensä rajata ja täsmentää maailmaa ja tulla siitä osalliseksi.
Valokuvauksesta Aarni löytää oman taiteellisuutensa ja herkkyytensä kanavan. Hän rakastuu ja perustaa perheen, elämä kulkee eteenpäin. Näitä rakennusvuosia kuvataan myös Aarnin suhteessa hänen ystäväänsä Teuvoon; kaveriin, joka on ponnistanut matkaan helpommista lähtökohdista. Kuten elämässä aina, vuodet vaativat punnitsemaan elämää uusista näkökulmista suhteessa itseen ja toisiin. Niin tekee myös Aarnin vaimo Ilse.
Oulu on keskeisellä sijalla vielä taakse jäätyäänkin, melkeinpä kuin yksi tarinan hahmoista. Oulu kulkee mukana murteena ja mielen maisemana, vaikka Aarni olikin ”näyttänyt keskisormea tyhjälle laiturille, kun juna oli lähtenyt liikkeelle Oulun asemalla.”
Pitkä valotusaika on Pauliina Vanhatalon viides romaani ja lisäksi hän on julkaissut kolme teosta taiteilijanimellä Veera Vaahtera. Hänen tekstinsä on kauniin eleetöntä ja tuo Aarnin liki lukijaa, ihan keittiöön ja tupaan asti. Oulun seudun murre soljuu pehmoisesti tekstissä ja tarttuu korvaan; tätä kuuntelisin mielelläni äänikirjanakin. Aarnin tarina ei sinänsä ole mitenkään omaleimainen, mutta ehkä juuri siksi se puhutteleekin: kenenpä kasvukäyrä ei vaatisi tukevaa alustaa ja pitkää valotusaikaa.