Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
En lue nykyään kovinkaan paljon kirjoja uudestaan, koska lukuaika on parhaimmillaankin rajallista, ihmisen elämä perin lyhyt ja markkinat syytävät uusia kiinnostavia kirjoja joka vuosi. Eräät tyttökirjat vetävät minua kuitenkin puoleensa yhä uudelleen, etenkin näin joulun aikaan. L. M. Montgomery, Louisa M. Alcott, Anni Swan, Laura Ingalls Wilder. Viimeksimainitun Pitkä talvi preerialla kuuluu lähes aina joululukemiseeni.
Kuten olen aiemmin kirjoittanut Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla -kirjan esittelyssä, on sarjan suhtautuminen Amerikan alkuperäiskansoihin nostettu esiin kolonialistisena ja rasistisena. Samaa voisi tietenkin ajatella tästä Pitkä talvi -kirjastakin, sillä sen alkupuolella tulee intiaani, niin kuin vuonna 1940 tietenkin sanottiin, kaupunkiin varoittamaan asukkaita tulevasta ankarasta lumimyrskyjen talvesta.
”Hän oli hyvin vanha intiaani. Hänen ruskeat kasvonsa olivat kurtussa ja iho painunut luita myöten, mutta hän seisoi suorassa.”
Taidan olla kovin lapsellinen ja puolueellinenkin rakastamani kirjailijan takia, mutta en vain osaa nähdä tässä luonnehdinnassa mitään halveksivaa sävyä. Enkä myöskään siinä, että intiaani puhuu huonoa englantia. Ehkä olen sitten väärässä, mutta tällaisen vanhan tyttökirjan kohdalla en oikein pysty välittämään siitä.
Mutta nyt itse kirjaan. Se ankara talvi siis tulee, ja Laura perheineen joutuu aikamoiseen pulaan, koska ruokatarvikkeita kuljettava juna jää kiinni lumivalleihin eikä perhe ole uudistilallaan vielä läheskään omavarainen. He joutuvat muuttamaan uudistilaltaan kaupunkiin lähemmäs kauppaa, mutta lukuisten lumimyrskyjen jälkeen sekatavarakaupankin hyllyt tyhjenevät ensin sokerista, lihasta ja lämmittämiseen tarkoitetuista hiilistä ja pilkkeistä. Lopulta viljakin käy vähiin. Laura ja isä alkavat kiertää heinistä patukoita poltettaviksi, ja tätä työtä riittää koko päiväksi. Ei ole lamppuöljyä, mutta neuvokas äiti rakentaa lampun kärrynrasvasta. Mutta toukokuussa ankara talvi on lopulta ohi, ruokatavarat saapuvat ja Ingallsin perhe pystyy viettämään ihan perinteistä joulua ystäviensä Boastien kanssa.
Tapansa mukaan Laura Ingalls Wilder kuvaa tapahtumia hyvin täsmällisesti ja konkreettisesti. Kylmyys ja pimeys ja nälkä tunkeutuvat lukijankin tajuntaan; hän voi kuvitella, miten sormet halkeavat haavoille heinää pyörittäessä, miten yksitoikkoista on akanaisesta viljasta leivottu leipä, joka piti perheen lopulta hengissä, ja minkälaista epätoivoa uuden lumimyrskyn saapuminen aina aiheutti.
Kuitenkin tänä pitkänäkin talvena vietettiin joulua. Joku kaupungin asukkaista onnistui hakemaan postin, ja se toi perheelle lehtiä ja kirjeitä. Viimeisillä senteillä saatiin pieniä joululahjoja kaikille. Ja joulun pääateriana ei ollut sitä tavallista kalkkunaa, vaan säilykeostereista tehtyä keittoa. Se ei suinkaan ollut paksua kermalla ja mausteilla höystettyä, vaan vedellä ohennettua ja meidän suihimme todennäköisesti hyvin laihaa ja mautonta.
Mutta perheen iloa tästä köyhästäkään joulusta ei voi mikään viedä. Taistelu elämän puolesta on tänäkin jouluna 2022 tuttuna monelle: on sotaa, lisääntyvää köyhyyttä, pakolaisia ja ehkä jopa kylmyyttä ja pimeyttä, jos ennustukset sähkökatkoista pitävät paikkansa. Voisiko joulua kuitenkin viettää rauhallisesti ja iloisena? Ehkä se ei jokaiselle ole nyt mitenkään mahdollista, mikä on hyvin surullista. Mutta me, joilla on vielä kaikkea riittämiin, voisimme sen tehdä, kuka nyt sitten mistäkin syystä ja mitä hyvänsä juhlien. Kuten Laura Ingalls Wilder kirjoittaa: ”Mitä ikinä tapahtuisikaan, heillä oli aina iloinen joulu”. Kunpa tämä joulun iloinen henki tavoittaisi meidät myös tänä vuonna.
