Tässä olikin sitten todella kaunis kirja, kaunis ja mukaansatempaava, aivan kuin kirjailijan edellinenkin teos Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan. Silloin tapahtumat sijoittuivat mitä ilmeisimmin Seilin mielisairaalasaarelle, nyt tarina kulkee Örön saarella. Sain jo viime kesänä tietää ikään kuin etiäisenä, että tällä saarella on todellakin kaksi tietä nimeltään Pitkä ikävä ja Lyhyt ikävä.
Pitkä ikävä -romaani kertoo kahdesta avioparista, Annasta ja Juhosta sekä Ingasta ja Antista. Heidän välillään on satakunta vuotta aikaa, eri tavat ja erilaiset ympäröivät maailmat, mutta kaikki he taitavat tuntea ikävää ja kaipausta. Ehkä miehillä on se lyhyt ikävä, mutta naiset tuntevat todella pitkää ikävää sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen. Anna ja Juho ovat nuoria, ja he ovat ajautuneet Örön saarelle, koska Juho osallistuu linnoitustöihin. Anna ei saisi olla ollenkaan mukana, hän piileskelee pariskunnan mökissä sen minkä jaksaa piilossa pysyä. Inga ja Antti taas ovat jo paljon vanhempia, heillä on takanaan pitkä yhteinen menneisyys, mutta nykyhetkessä on kovin vaikea kommunikoida:
Ingalla ja Antilla olisi voinut olla sanaton yhteys, ehkä olikin, mutta heidän välillään oli myös tiheää merisumua, sen piiloissa karikoita, liejuisia matalikkoja ja viileitä virtauksia. Inga kaipasi sanoja, vuolautta, avoimuutta, paljautta ja läheisyyttä. Antti kaipasi tuttua uutisvirtaa ja lounasrauhaa.
Ingan ja Antin tarinan seuraaminen jää kesään 2020, aikaan pandemian puhkeamisen jälkeen, kun taas Annan ja Juhon elämää seurataan sporadisesti kesästä 1916 hieman pidemmälle 1920-luvulle asti. Merkillisiä asioita tapahtuu, mutta vielä enemmän jää tapahtumatta, ja elämä kulkee vääjäämättömillä raiteillaan.
Pidän kovasti Katja Kaukosen kirjoitustyylistä. Kuten sanottu, se on uskomattoman kaunista; se tavoittaa pienet mielen liikahdukset taitavasti. Miljöö, Örön saari, tuntuu melkein tutulta, vaikka siellä ei olisi koskaan käynytkään. Ihana kirja siis, ehkä nopeasti luettu, mutta hitaasti makusteltava.