Raili on surullisen äidin ja sosiaalisen isäpojan ainoa lapsi, joka asuu mummon yläkerrassa ja Maarun ja Lintun naapurissa Pispalassa. Sotien jälkeinen aika on rauhaan totuttelua ja pula-ajasta selviytymistä. Suurimmat selviytymistaistelut käydään kuitenkin kotipihassa tai oikeastaan vuokra-asunnon keittiössä.
Kristiina Harjula kirjoittaa esikoisteoksessaan lukijan eteen puutalokorttelit, Näsijärven ja rahisevat hiekkatiet. Pyykki tuoksuu, mummon kivijalkakaupan oven kello kilisee ja lettinauhat liehuvat, kun Railin onnelliseen lapsuuteen alkaa sekoittua tummia sävyjä. Eräänä kesänä saapuu Eedit ja Pispalasta tulee hetkeksi Pariisi. Sen kesän jälkeen mikään ei palaa enää ennalleen ja Railin lapsuus loppuu. Sitä ennen leikitään kuitenkin Lintun ja Maarun kanssa Siiri Rantasia, tai potkukelkkailevia taksikuskeja tai tapellaan siitä, kuka on Armi Kuusela, Gina Lollobrigida ja Audrey Hepburn. Pispalassa seurataan toki tarkasti maailmanmenoa ja ollaan hyvin selvillä ajan muotivirtauksista ja radiohiteistä.
Tarina etenee lapsen, Railin, silmin, kun hän keskushenkilönä havainnoi aikuisia ja analysoi kotipihansa elämää. Harjula kirjoittaa hienoin sävyin ihmissuhteiden monimutkaisuudesta ja perheen merkityksestä. Miten on yritettävä hyväksyä toisten puutteet ja pienet ärsyttävyydet, kuten se, että mummu toistelee joka kevät samat fraasit sireeneistä. Pihapiiri on pieni eikä naapureitaan voi valita. Harjula kuvailee mummon vakioasiakkaita ja heidän kaakatustaan mainiosti ja saa lukijassa aikaan iloista hymähtelyä. Nostalgiaa on ilmassa yhtä paljon kuin sireenien tuoksuakin.
Teoksen keskeiseksi teemaksi nousee, miten jokaisella on elämässään omat ongelmansa eikä toisten haavojen syvyyttä voi ikinä tietää. Vuodet vaihtuvat, mutta lähipiiri ja ystävät pysyvät, ja yhteinen elämä rakentuu tapahtumien ja jaettujen muistojen varaan. Toisaalta ne, jotka elävät pisimpään, voivat värittää menneisyyden omilla muistoillaan ja muokata kuvan jopa paremmaksi, kuin se olikaan.
Harjulan tarina vertautuu helposti Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjaan mutta samalla ei kuitenkaan. Toisin kuin Kähkösen realistiset teokset Pispalan kiviä on selkeästi moderni romaani. Teos jakautuu kolmeen osaan, ja jokainen luku on nimetty selkeällä, teemaa kuvaavalla substantiivilla, kuten Ikkunat, Piha, Järvi ja mummu. Rakenne on selkeä ja toimii runollisen ja hengittävän kielen tukiverkkona. Lopussa ympyrä sulkeutuu, kun aikuistunut Raili palaa kotikonnuilleen ja ymmärtää antaneensa anteeksi. Teos oli nostalgiasta pitävälle iloinen yllätys ja ehdottomasti lukemisen arvoinen.