Joskus kirjailijoilta kestää vähän pidempään julkaista toinen kirja esikoisteoksen jatkoksi. Susanna Clarke debytoi upealla ja moneen kertaan palkitulla Jonathan Strange & herra Norrell -romaanillaan vuonna 2004 (suomeksi 2005) ja nyt 16 vuotta myöhemmin ilmestyy seuraava teos, Piranesi.
Ensivaikutelma kirjasta oli: onpas tämä pieni. Sisältä paljastuu kuitenkin kiehtova maailma. Kirjan päähenkilö Piranesi asuu Talossa, joka koostuu loputtomasta määrästä suuria saleja. Salit ovat täynnä erilaisia patsaita. Alempana velloo vesi, jonka vuorovesi välillä nostaa ylempiin saleihin ja ylempänä pilvet liikkuvat saleissa.
Piranesi on Talossa yksin, seuranaan vain linnut ja muutama vainaja, joiden luista hän huolehtii. Kaksi kertaa viikossa, tiistaisin ja perjantaisin, Talossa vierailee Toinen, joka on Piranesin ainoa ystävä. Toinen on tiedemies, joka tekee talossa tutkimuksiaan, etsien Suurta ja Salaista Tietoa, mutta ei koskaan viivy paikalla kovin pitkään. Toinen ei selvästikään pidä Talosta, eikä ymmärrä sitä samalla tavalla kuin Piranesi.
Tasaisena etenevä elämä järkkyy, kun käy ilmi, että Talossa liikkuu joku ulkopuolinen. Lattiaan ilmestyy liidulla piirrettyjä viestejä. Toinen varoittaa Piranesia viesteistä ja sanoo niiden olevan vaaraksi, mutta pian kyse ei ole vain viesteistä. Piranesi löytää myös katkelmia kirjoituksista ja oivaltaa muutenkin, ettei välttämättä tiedä ja muista kaikkea, mitä Talossa tapahtuu. Salaisuudet alkavat paljastua ja Piranesin elämä järkkyy.
Piranesi oli kiehtova tarina. Sen vahvuus on ehdottomasti mielenkiintoisessa maailmassa. Susanna Clarke on onnistunut kehittelemään kiehtovan todellisuuden, Talon käytävillä vaeltelu Piranesin seurassa on kiehtovaa. Kirjasta henkivä vanhanaikaisuus – kirjoitustapa Suurine Alkukirjaimineen – on lumoavaa. Piranesi on taitavasti kerrottu tarina, joka avautuu kiinnostavalla tavalla juuri sopivassa tahdissa. Näihin Saleihin olisi jäänyt pidemmäksikin aikaa, toisaalta kirja ei viivy missään yhtään liian pitkään. Kyllä tätä kannatti odottaa.