Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Lapsena pelkäsin, että vedessä ui valkohai. Nyt pelkään, että ei ui. Maailman tila näyttää raadolliselta. Kulutamme ymmärrystä nopeammin ja on mahdollista, ettemme koskaan saa tietää valkohaista tarpeeksi voidaksemme suojella lajia katoamasta kokonaan.
Kuten Harri-Pekka Pietikäinen kirjassaan toteaa, mikäli valkohain kokoinen saalistaja eläisi kuivalla maalla, tietäisimme sen käyttäytymisestä varmasti aika lailla kaiken. Merten asukkina valkohai sen sijaan on monin tavoin ihmisille vielä täydellinen mysteeri. Kukaan ei ole vielä koskaan päässyt todistamaan valkohain synnytystä, ja itse asiassa sen paritteluakin on päästy todistamaan vain kerran, mikäli uusiseelantilaista havaintoa on uskominen. Niin ikään valkohain liikkuminen herättää ihmetystä. Miksi valkohait oikein kokoontuvat säännöllisesti Tyynelle valtamerelle alueelle, joka tunnetaan ”valkohaiden kahvilana”? Tai miksi hai nimeltä Nicole ui määrätietoisesti Etelä-Afrikasta aina Australiaan saakka, vain palatakseen melkein heti takaisin?
Harri-Pekka Pietikäistä valkohait ovat kiehtoneet ja pelottaneet lapsuudesta lähtien. Vuosi 2016 osoittautuu vedenjakajaksi, jolloin Pietikäinen vihdoin pääsee kohtaamaan pelkonsa silmästä silmään – kirjaimellisesti – sillä hänet lasketaan häkissä mereen haiden sekaan. Innostus ei tästä kuitenkaan laannu, päinvastoin. Pietikäinen palaa kerta toisensa jälkeen pieneen eteläafrikkalaiseen Gansbaain kylään ja haiden lisäksi tutustuu lukuisiin ihmisiin, joiden toimeentulo on riippuvainen valkohaiturismista.
Vaikka Pietikäinen voidaan itsekin laskea turistien joukkoon, ei hän kuitenkaan ole sokea ekoturismin ironiselle puolelle. Kaipaamme yhteyttä luonnon kanssa, joten autenttisille kohtaamisille villieläinten kanssa on tilausta. Silti, vaikka ekoturisti miten haluaisi kohdata luonnon ja eläimet sellaisenaan, on kyseessä tässäkin tapauksessa illuusio. Eläinsafaritkin ovat aidattuja alueita, ja valkohaiturismista ei voi tietää, missä määrin ihmisten jatkuva läsnäolo vaikuttaa haiden käyttäytymiseen. Itse asiassa Pietikäisen viettämää aikaa Etelä-Afrikassa leimaakin huolestuttava mysteeri: valkohait ovat katoamassa Gansbaain ympäristöstä. Johtuuko tämä pelkästään alueelle ilmestyneistä valkohaita metsästävistä miekkavalaista, vai sittenkin enemmän ihmisen vaikutuksesta?
Pietikäinen palaa kirjassaan kerta toisensa jälkeen tähän mysteeriin sekä ihmisten ja haiden väliseen suhteeseen, joka on kohtuullisen murskaavaa luettavaa. Hait tappavat vuosittain 10-15 ihmistä, siinä missä ihmiset tappavat vuosittain yli 100 miljoonaa haita. Monien hailajien kanta on vaarallisesti romahtanut, valkohait mukaan lukien. Siitäkin huolimatta yleisiä mielikuvia vaivaavat vieläkin Tappajahain jälkimainingit, missä me olemme uhreja ja hait niitä tunteettomia metsästäjiä, jotka pistävät poskeensa mielettömästi kaiken, mitä eteen tulee. Kuitenkin, kuten kirjassa käy myöhemmin ilmi, valkohai on hyvin harkitsevainen eläin, joka syö pikemminkin harvoin ja tarkkaan valikoiden.
Niin karmea kuin lopputulos onkin yksittäisille hailajeille, kyse on lopulta koko luonnon ekologisesta tasapainosta. Ihminen herkästi unohtaa demonisoidessaan petoeläimet turhiksi vahinkoeläimiksi, että ravintoketjusta ei voi ottaa yhtä osaa pois, ilman että se vaikuttaa ketjun muihinkin osiin.
Mitä pidemmälle kirja etenee, sitä kiehtovammalta eläimeltä valkohai vaikuttaa: miten vähän tiedämmekään, ja toisaalta miten vähän aikaa meillä on enää ottaa selvää. Pietikäisen innostus ja rakkaus aihetta kohtaan on tarttuvaa ja lopputuloksena on vangitseva matkakirjallisuuden ja tietokirjan yhdistelmä, joka avaa oven upean eläimen elämään. Jos Tappajahai jäi lapsena kummittelemaan mieleen, niin tähän kirjaan kannattaa ehdottomasti tarttua!