Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Leena Lehtolainen on tavattoman tuottelias kirjailija. Onhan hän aloittanut uransa jo 12-vuotiaana ja jatkanut sitä sitten lavean tasaiseen tahtiin: Pimeän risteys on jo kuudestoista Maria Kallio -sarjan osa, ja lisäksi hän on kirjoittanut hieman erityyppistä henkivartija Hilja Ilveskerosta kertovaa sarjaa, muuta proosaa, tietokirjoja etenkin taitoluistelusta sekä nuortenkirjoja. Kunnioitettavaa!
Uudessa romaanissa Maria Kallio on selvästi keski-ikäistynyt. Kiharanpörröisessä tukassa on harmaita hiuksia eikä uran jatkuminen johtavalla tasolla olekaan enää itsestään selvää, koska hänen nykyinen lasten ja nuorten rikollisuutta käsittelevä yksikkönsä aiotaan lakkauttaa parin kuukauden päästä. ”Emme Koivun ja Puupposen kanssa olleet vielä niin vanhoja, että meille ehdotettaisiin eläkeputkea, mutta riittävän iäkkäitä huolestumaan siitä, löytyisikö meille töitä.” Keskeisten henkilöiden ikääntyminen tuntuu itse asiassa varsin hyvältä ja uskottavalta ratkaisulta, toisin kuin monissa dekkareissa, joissa päähenkilöt pysyvät ikinuorina.
Mutta sitten itse rikosjuoneen. Espoota kiusaa nuorten jengirikollisuus. Merkkivaatteita ja kalliita puhelimia ryöstetään sumeilematta, mutta sitten eri etnisiä ryhmiä edustavat jengit taistelevat myös toisiaan vastaan. Venäläistaustaisten nuorten jengin ykkösmies on salaperäinen Biris, Anton Birohbidzan, jonka alaisena toimiva vain 17-vuotias Stanislav Zhulin – taas muuten taitoluistelumaailmasta löytynyt venäläinen nimi, mikä on Lehtolaiselle tavallista, mutta viis siitä – löydetään espoolaislähiön metsiköstä raivokkaasti puukotettuna. Jäljet johtavat vieläkin nuorempaan suomalaiseen poikaan, mutta kertovatko sormenjäljet ja DNA-testit sittenkään koko totuutta? Tämän pääjuonen rinnalla kulkee myös tapaus, jossa suomenruotsalaisten tyttöjen käsipallojoukkueen jäsen Edith uskoutuu Marialle ja kertoo joutuneensa seksuaalisen häirinnän ja ahdistelun kohteeksi joukkueensa parissa.
Kyllähän Lehtolainen osaa asiansa, muuta ei voi sanoa. Hän kuljettaa rinnakkaisia tarinoita taitavasti ja kiinnostavasti, vaikka loppuratkaisu ei olekaan kovin yllättävä. Kirjailijan kieli on rikasta ja vivahteikasta, hän kuvaa mukavasti erilaisia henkilöitä ja miljöön yksityiskohtia, ja on ihan pakko kertoa, että kirjasta löytyy mukava intertekstuaalinen huomautus, kun Maria muistelee jotain Koskista, Sorilla työskentelevää ärtyistä kollegaa.
Onhan sitten kirjan aihe vielä hyvin ajankohtainen, minkä Lehtolainen on osannut aina tunnistaa. Tietysti romaanissa on sitten kirjailijalle tyypillisiä kliseitä, ainakin mitä tulee Marian idylliseen perheeseen, mikä minua on jostain syystä hieman ärsyttänyt läpi koko sarjan. Onhan toisaalta kuitenkin mukavaa, etteivät kaikki suomalaistenkaan dekkarien päähenkilöt ole moneen kertaan traumatisoituneita ja yksityiselämässään mokanneita. Mutta jos murhajuonen loppuratkaisu olikin siis vähän ennalta-arvattava, niin sitä eivät ollenkaan olleet kirjan viimeiset rivit. Nyt lienee vähän muotia jättää niille se niin sanottu cliffhanger, yllättävä tapaus, joka pakottaa odottamaan nälkäisenä sarjan seuraavaa osaa, ja olen jo lukenut erinäisten Lehtolaisen ja Maria Kallion fanien huolestuneita kirjoituksia siitä, kauanko jatkoa pitääkään oikein odottaa.
