Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Runoilijana aloittaneen Andrea Abreun (s. 1995) esikoisromaanin espanjankielinen nimi Panza de burro tarkoittaa aasin vatsaa. Aasinvatsa on Kanarialle tyypillinen pilvimuodostelma, joka Teneriffalla muodostuu erityisesti saaren pohjoispuolelle. Suomennoksen nimi Pilvipeite on siis aivan kelpo käännös. Teos on noussut kansainväliseksi menestykseksi, käännöksiä on alkanut kertyä ja elokuvaoikeudetkin on myyty. Hittikirja siis, mutta millainen!
Kirja kertoo kahden kymmenvuotiaan tytön kesästä. Tytöt asuvat Teneriffan työväenluokkaisella alueella. Nimettömän päähenkilön isä on töissä raksalla ja äiti siivoaa hotelleja. Hänen paras ystävänsä on Isora, jonka äiti on kuollut ja joka asuu kulmakauppaa pitävän mummonsa ja tätinsä kanssa. Se pilvipeitto ilmaantuu sivuille jo heti kirjan alussa:
Oli kesäkuu, ja vaikka koulu oli loppunut vasta edellispäivänä, olin jo ihan naatti ja tunsin matalien pilvien surullisen harmauden ylläni. Ei tuntunut yhtään kesältä. [..] Me oltiin Isoran kanssa jumissa meidän alueella, talojen, mäntyjen ja ylärinteen puristuksisssa. Oli vasta kesäkuu ja olin jo tosi alamaissa. Ja myös peloissani, peloissani myös.
Isora on voimakas hahmo, tyttö, jolla on pokkaa sanoa kenelle tahansa mitä tahansa. Isora kutsuu parasta ystäväänsä paskaksi, shit, ja johdattaa tätä monesti kaikenlaista kyseenalaisten ajanvietteiden pariin. Päähenkilön suhde Isoraan on ristiriitainen: siinä vuorottelee ihailu, rakkaus ja toisaalta jopa inho. Isoran puuhat joskus pelottavat, joskus kuvottavat, mutta usein houkuttelevat. Päähenkilö alistuu kaikkeen. Tyttöjen välinen suhde ei ole kaunis.
”Kaunis” ei useinkaan ole muutenkaan paras sana kuvaamaan Pilvipeittoa. Otetaanpa malliksi vaikka kirjan aloitus: “Kuin kissa. Isora oksensi kuin kissa. Ykiykiyki ja oksennus ryöppysi alas vessapöntöstä, jotta saaren valtava maapohja imisi sen nopeasti sisuksiinsa. Hän teki näin kaksi, kolme, neljä kertaa viikossa.” Kirjassa puhutaan paljon oksentamisesta, ulosteista, hinkuttamisesta ja pimperoista. Mieleen tulee Marieke Lucas Rijneveldin Illan epämukavuus, toinen groteskiudellaan mieleen jäänyt teos. Pilvipeitto ravistelee tyylillään.
Kirja kuvaa kesän etenemistä. Kovin vahvaa yhtenäistä juonta kirjassa ei ole, on vain tahmeaa ajan kulumista. Luvut ovat irtonaisia tapahtumia kesän ajalta. Hieman jäin ihmettelemään yhtä muista erottuvaa lukua, jotka on kirjoitettu täysin vailla välimerkkejä ja selkeitä lauserakenteita. Muutenkin kirjan tyylissä on tavoiteltu puhekielisyyttä ja lapsellista ilmaisua; se toimii ja luo kirjalle oman tunnelmansa. Sari Selander on tehnyt suomennoksen kanssa hyvää työtä. En osaa sanoa, minkä verran ja millä tavoin alkuteoksen kanarialaisuuksia on suomennokseen jäänyt, mutta yhtä kaikki tyyli on hyvä, päähenkilön ajatuksenjuoksu virtaa virkkeisiin sujuvasti.
Teneriffalla maisemaa hallitsee tulivuori Teide. Tulivuori on purkautunut viimeksi 1909 ja on yhä aktiivinen. Se kuuluu 16 tarkimmin seurattavan tulivuoren listalle ja aiheuttaa maanjäristyksiä. Niihin kirjassakin viitataan. Traveler-lehden haastattelussa Abreu kuvaa tulivuoren merkitystä (suomennos omani): ”Se on jotain olennaista elämässäni ja kirjassa, eräänlainen ilmoitus elämän tuhoutumisesta. Kun asut lähellä jotain sellaista, et jatkuvasti ajattele kuolevasi, mutta mielessä käy, että saatat räjähtää. Se on kuoleman jatkuvaa läsnäoloa, kaunista ja samalla kauheaa, jolla on kirjassa paljon painoarvoa. Että jotain pahaa on tapahtumassa.”
Tulivuoren tuhovoiman varjossa elävien tyttöjen elämässä on samaa pahuuden uhkaa. Pilvipeitto ei groteskiudessaan ole joka lukijalle, mutta vaikuttava, mieleenpainuva ja tunteita herättävä kirja se ehdottomasti on.
