Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Sanoi joskus olevansa eduskunnan ainoa kommunisti – jos ei sitten joku uskalla tulla kaapistaan ulos.
Kirjoittaa Pikkuporvarit-pamfletissaan kuitenkin suomalaisten elämäntyylistä niin, että samaistumispintaa tuntuu riittävän: pikkuporvari mikä pikkuporvari! Hänkin, Anna Kontula, s.1977.
”Hän rakentaa omakotitalonsa vankaksi ja hankkii pihaan käytännöllisen keskihintaisen auton.” Lienee siellä Valkeakoskella kotona tapahtunut noin kuin kirjoittaa, vähän vinoillen. ”Ja pikkuporvari on elämäntavastaan ylpeä.” Kun Turvallinen ja Seesteinen elämä on taattu.
– Mies ja kolme lasta, harrastaa tanssia ja puutarhanhoitoa, tietää Me Naiset tai Wikipedia, tai jostain niin olen lukenut.
Pikkuporvareita Suomi pullollaan, riippuvaisia eliitin käyttäytymisestä, mistä seuraa orjamaisuus, siis eliitin matkiminen: sekin piano piti aikoinaan rahvaan hankkia, koska rahakkailla oli sellainen, samoin ruokakulttuurissa ollaan tiiviisti peesissä, hajuvesissä, pukeutumisessa… Koko ajan varpaillaan ja kuulolla.
Pikkuporvarius on mielentila, mielenmaisema, ei luokka-asia niinkään. Arvokasta kaikki materia, kaikki mitä rahalla saa. Kun viimein on päästy siihen tilaan, jossa on jotakin menetettävää, silloin ollaan melkein maalissa: on päästy hallittuun, suojattuun, ennakoitavaan elämään. Valitettavasti kuitenkin koko ajan joutuu olemaan valppaana jotta tila olisi pysyvä. Siinä häkissä hengitysilma puuttuu. Nakertaa, syö energiaa, kunnes lopulta helpottaa ja:
”järjestetään kauniit hautajaiset.”
Kontula tulee tarpeeseen suorasuuna, nyt kun Linkola, Donner ovat mananmajoilla, ja Taanilan äänikään ei enää kuulu, eikä Seppäsen. On suoranainen ilo seurata Kontulan rosoista paukuttelua ihmisen turhamaisuudesta ja kamppailusta elämänsä kanssa.
Anna Kontula käyttää paljon lainauksia maailman viisailta, kuten Orwell, Kierkegaard, Hesse, Marx, sanomansa tueksi, vähän niin kuin pikkuporvari lainailee eliitin elämäntapoja elämänsä tukipuiksi. Mikäs siinä. Hyvin uppoavat tekstiin, joka on herättelevää, jotta ajatuskompostimme käynnistyisi.
Kontulan Pikkuporvarit-pamfletti ei tarjoa uutta, mutta silti hy’ on kerrata ja kohdata länsimaisen elämäntyylin karikoita tälläkin tavalla tukkupöllyä niskavilloissa kokien – jopa kuristusotetta kurkusta tuntien.
Mutta huom! joku toinen on pikkuporvarismista luonut vielä synkemmän, mustemman kuvan kuin mihin hän itse
’olen tällä yksinomaan parjaamiseen keskittyvällä kirjasellani kyennyt.’
Luettaviin kirjoihin, suosittelen: haastattaa.