Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Joskus kohtaa pitkänkin luku-uransa aikana kirjan, jonka suuruus ja vaikuttavuus ei johdu juonivoittoisuudesta, ei monenlaisista hurjista tapahtumista, ei päähenkilöiden urheista seikkailuista tai historian siipien havinasta. Joskus vain kohtaa kirjan, joka on suuri pienessä, ja Pikkukaupungin tyttö oli minulle tällainen kirja.
On Isabelle Goodrow. Hän on tehtaan toimistossa johtaja Avery Clarkin sihteeri eli siis vähän ylempänä tavallisten toimistotyöntekijöiden muodostamaa meluavaa ja meuhuavaa naislaumaa. Isabelle ei melua tai meuhua, ei, hän on hiljainen ja itseensä vetäytynyt, sillä kuten saamme vähitellen tietää, hän on salaa – ja onnettomasti tietenkin – ihastunut, jollei suorastaan rakastunut, Averyyn. Hän tuntee olevansa monella tapaa ylempänä toimiston naisia ja yrittää samanaikaisesti päästä lukiota käyvän tyttärensä tasolle pänttäämällä Hamletia ja Rouva Bovarya.
On Amy Goodrow. Hän on Isabellen teini-ikäinen tytär, koululainen, joka on toimistossa töissä sairaslomasijaisena. Mutta hänkään ei turhia puhu, kuuntelee vain sitä naislauman melua ja meuhua, sillä hänelläkin on omat salaisuutensa. Ja koska kirjan sivulieve kertoo meille Amyn salaisuuden, voin sen sanoa: hän on salaa rakastunut matematiikanopettajaansa, eikä ihan niin salaakaan, sillä hän saa tunteisiinsa vastinetta. Mutta kiellettyä, kovin kiellettyä on tällainen oppilaan ja opettajan suhde, jos kohta nykyäänkin, niin ainakin 1960-luvun lopulla, jonne kirjan tapahtumat parin pienen viittauksen kautta asettuvat: on minimekkoja ja kuukävelyjä. – Lisäksi on sivuhenkilöitä, keskeisimpinä heistä Amyn ystävä Stacy, jolle on niin sanotusti käynyt huonosti.
Kumpi sitten on kirjan päähenkilö, Isabelle vai Amy? Kumman kirja tämä on, kumpi on Pikkukaupungin tyttö? Kirjan alkuperäinen nimi Amy and Isabelle kätkee vastauksen vieläkin tarkemmin kuin suomennoksen nimi, sillä eihän Isabellea voi oikein enää tytöksi sanoa. Mutta minusta alkuperäinen nimi on enemmän oikeassa; kirja on molempien, kummatkin ovat päähenkilöitä. Loppuratkaisu on traaginen molemmille, vaikkakin eri tavoilla, mutta kirjan kertoja, joka osoittautuu lopussa kaikkitietäväksi, vetää johtopäätöksiä melko kauas tulevaisuuteen, ohi murhenäytelmien, ohi nykyhetken kärsimysten.
Elizabeth Stroutin kerronta on tyylikästä, säästeliästä, taloudellista. Lukija saa tarttua rivien väleihin ilman, että tarina olisi jotenkin epäselvä – päinvastoin juuri ne rivien välit koskettavat, satuttavat; se, jota ei suoraan kerrota, saa lukijan melkein itkemään, niin surullisia ja traagisia ovat sekä Amyn että Isabellen kohtalot, ilman että tapahtumat olisivat jollain lailla suuria ja myrskyisiä. Suuria ja myrskyisiä ovat päähenkilöiden tunteet. Ja suuria ja merkityksellisiä ovat myös värit, maisemat, muut aistimukset, joita kirjailija tyylikkäästi, pienin vedoin kuvaa.
Joskus siis kohtaa pitkän luku-uransa aikana kirjan, joka koskettaa aivan erityisesti. Olisiko se niin sanottu elämää suurempi teos?
