Frances Hodgson Burnett: Pikku prinsessa

Pikku prinsessa on eräs tunnetuimpia ja rakastetuimpia englanninkielisiä tyt­tökirjoja. Sen alkuteos ilmestyi kirjana vuonna 1905, mutta teksti perustui jo 1887 aikakauslehdessä julkaistuun jatkokertomukseen. Suomeksi teos jul­kaistiin ensi kerran 1912 Toini Swanin käännöksenä.

Nyt Arthouse ja Kaisa Ranta ovat tehneet pienoisen kulttuuriteon ja julkais­seet kirjan lyhentämättömänä suomennoksena. Kirjasta on tehty myös elo­kuva- ja televisiosovituksia, sarjakuvia ja musikaaleja. Yksi tunnetuimmista filmiversioista lienee 1939 ilmestynyt elokuva, jossa päähenkilö Saraa esitti itseoikeutetusti pieni Shirley Temple korkkiruuvikiharoineen, olkoonkin, että tässä sovituksessa kirjan juonta on ratkaisevasti muutettu.

Kirja kertoo seitsenvuotiaasta Sara Crewestä, joka on matkustanut Intiasta Lontooseen upporikkaan isänsä kanssa. Äiti on kuollut jo synnytyksessä, joten isä ja tytär ovat aina olleet kahdestaan, luonnollisesti suuren palvelija­joukon ympäröimänä. Kuten kirjan hauskasti vanhanaikainen kaikkitietävä kertoja mainitsee, ei Sara-tyttönen oikein ymmärrä varakkuuttaan, mutta eihän 7-vuotiaan tarvitsekaan.

Hänellä oli leluja, lemmikkejä ja paikallinen hoitajatar, aya, joka suorastaan palvoi häntä, ja niinpä hän oli vähitellen oppinut, että rikkailla ihmisillä oli kaikkea sellaista. Sen enempää hän ei kuitenkaan rikkaudesta tiennyt.

Koska isä ei pidä Intiaa hyvänä kasvuympäristönä tyttärelleen, hän jättää tä­män hienon vaate- ja tilpehöörivaraston, oman ponin, palvelijattaren sekä useiden kirjojen kanssa neiti Minchinin sisäoppilaitokseen, ja palaa sitten itse Intiaan hoitamaan bisneksiään; hän on nimittäin saanut vihiä timanttikaivos­hankkeesta ja sijoittaa siihen rahansa.

Niin kuitenkin käy, että isä kuolee ja menettää kaiken omaisuutensa. Näin Sarastakin tulee köyhä, koska ei ole enää isää maksamassa ekstraa hänen koulutuksestaan. Saran kaikki hienot tavarat myydään, hän joutuu ryhtymään koulun piiaksi ja juoksutytöksi ja muuttamaan kylmälle rottien ja hiirien asut­tamalle ullakolle nukkumaan. Mutta surusta, kylmästä ja nälästä kärsivä Sara pysyy tyynenä ja lojaalina ystävilleen, vaikka suurin osa entisistä koulutove­reista pilkkaakin häntä. Pian tapahtumat saavat sitten aivan odottamattoman käänteen ja Sara löytää uuden ystävän.

Tuntuuhan tämä juoni melko naivilta, mutta jotenkin sen lapsellisuus ja ennal­ta-arvattavuus väistyvät teoksesta huokuvan tyttökirjamaisen lumon edessä. Erityisesti Saran vilkas mielikuvitus luo tätä viehättävyyttä ja tuo mieleen tietenkin toisen ”kuvittelevan” pikkutytön eli Vihervaaran Annan.

Täytyy häpeäksi myöntää, että vaikka tyttökirjat ovatkin olleet vuosikymmeniä harrastukseni, en ollut lukenut tätä kirjaa aiemmin, ainoastaan nähnyt joskus tuon Shirley Templen tähdittämän elokuvan. Sen sijaan saman kirjailijan Salai­nen puutarha -kirja on minulle paljon tutumpi ja pakko myös sanoa, että jon­kin verran mieluisampi, koska sen juonikuvio ja henkilöt tuntuivat uskottavam­milta. Mutta kyllä tämä pikku prinsessa Sarankin tarina oli jollain lailla hyvin tyttökirjamaisen suloinen.