Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Hänen nimensä on Piscine Molitor Patel, siis Pii. Hän on intialainen, tapahtuma-aikaan nuori, noin 16-vuotias poika. Tämä on tarina hänen uskomattomasta meriseikkailustaan, siitä kuinka hän vietti 227 vuorokautta haaksirikkoutuneena Tyynellämerellä pienessä pelastusveneessään. Tai ei se ollut yksin hänen veneensä, puolet — tai pitäisikö sanoa tiikerinosa — siitä kuului koko tuon ajan Richard Parkerille, täysikasvuiselle bengalintiikeriurokselle.
Ensin heitä on enemmän mutta sitten, hyvin pian, asetelma on toinen.
”Me olimme nyt kahden. Oranki-, seepra-, hyeena-, rotta-, kärpäs- ja torakkapopulaatiot oli pyyhkäisty pois viidessä päivässä. Eläinten jäännöksissä oli ehkä vielä bakteereja ja matoja, mutta niitä lukuun ottamatta pelastusveneessä ei ollut muita eläviä olentoja kuin Richard Parker ja minä. Se ei ollut erityisen mukava ajatus.”
Oli tilanne kuinka tukala tahansa Piillä ei ole vaihtoehtoja.
Päiviä on jäljellä paljon, päiviä täynnä janoa, nälkää ja pelkoa. Päiviä, joina inhimillisen elämän perustarpeista yksikään ei tule täytetyksi.
”Elämää pelastusveneessä ei oikeastaan voi sanoa elämäksi. Se on kuin sakin loppupeliä, peliä muutamalla nappulalla. Ainekset eivät voisi olla sen niukempia eivätkä panokset korkeampia. Se on ruumiillisesti hankalaa ja moraalisesti tappavaa. Ihmisen täytyy sopeutua, jos hän aikoo selvitä hengissä. Hän joutuu luopumaan paljosta. Hän ottaa ilonsa siitä mistä saa. Haaksirikkoiselle tulee vaihe, jossa hän on helvetin syövereissä mutta hymyilee kädet puuskassa ja tuntee olevansa maailman onnellisin ihminen. Miksi? Siksi että hänellä on jalkojensa juuressa pieni kuollut kala.”
Minä rakastin tätä tarinaa, siinä vallitsevaa seikkailuhenkeä, sen periksiantamattomuutta ja toivon täyttämää toivottomuutta. Oliko se minusta uskomaton? Totta kai. Mutta se sai minut uskomaan uskomattomaan.
