Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Pieni talo preerialla -sarja on kulunut monien tyttölukijoiden käsissä sukupolvesta toiseen; omat kappaleeni ovat ihan kirjaimellisesti hajonneet liitoksistaan. Kun muutama vuosi sitten etenkin tätä sarjan toista osaa alettiin säälimättä syyttää rasismista, olin kovasti hämmästynyt ja itse asiassa aika lailla närkästynytkin Lauran puolesta.
Kirjan alkuperäislaitos on ilmestynyt vuonna 1935 ja sen tapahtumat sijoittuvat 1870-luvulle. Siihen aikaan ei minun käsitykseni mukaan puhuttu Amerikan alkuperäiskansoista, vaan intiaaneista, oli puheen tyyli sitten positiivinen, neutraali tai negatiivinen. Näin aikuisena kirjaa lukiessani ajattelin Ingallsin perheestä siten, että he jakautuivat mielipiteidensä ja mielikuviensa mukaan siten, että isä ja Laura olivat näitä muukalaisia kohtaan melko uteliaan ystävällisiä, äiti negatiivinen ja Mary-sisko neutraali. Mutta kyllähän nämä suhtautumistavat sitten vaihtelivatkin tilanteen mukaan. Kiinnostava yksityiskohta tässä aihepiirissä liittyy malariaan, jonka koko perhe sairasti ja heitä hoitamaan tulleeseen lääkäriin; pienen kuumeisen Lauran huomio oli tämänkaltainen:
”Hän kuuli taas hätäisten äänten lavertelevan ja hitaan äänen mutisevan, ja hän avasi silmänsä ja näki suuret, mustat kasvot aivan lähellä omiaan. Ne olivat hiilenmustat ja kiiltävät. Niiden silmät olivat mustat ja lempeät. (- -) Laura olisi pelännyt häntä, jos ei olisi pitänyt hänestä kovasti.”
Oli miten oli, nämä eri kansojen kuvailut herättävät varmasti nykyään monenlaisia ajatuksia. Jokaisella on tietenkin oikeus mielipiteeseensä.
Mitä muuta kirja sitten sisältää? Paljonkin sellaista, joka on tullut tutuksi jo Pieni talo suuressa metsässä -kirjasta. Tavallisen arjen kuvaus on jollain lailla suunnattoman kiinnostavaa ja antaa myös runsaasti tietoa 1800-luvun elinehdoista. Laura kertoo edelleen esimerkiksi tavattoman täsmällisesti, millaista on ruoanlaitto ja asuminen keskellä autiota preeriaa vailla tulisijaa, vailla vuoteita, vailla edes seiniä ympärillä.
Sama täsmällisyys jatkuu, kun isä alkaa rakentaa perheelle taloa: Laura sekoittaa mieluummin laastia ämpärissä kuin ompelee tilkkupeittoa. Lauran luonne ja asema perheessä tulee hyvin esille juuri näissä kotitöiden kuvauksissa: Mary ompelee ja kirjoo, mutta Laura on isän tyttö, joka on kiinnostunut paljon enemmän miesten töistä kuin niistä askareista, jotka katsottiin perinteisesti naisille sopiviksi. Tämä piirre jatkuu läpi koko kirjasarjan.
Ihan erikseen on vielä mainittava Lauran ja Maryn suhtautuminen jouluihin, sillä joulunvietto on suuri tapahtuma, ollaan sitten asumattomalla preerialla tai Lauran ollessa jo teini-ikäinen Etelä-Dakotassa uudismökissä. Preerialla Laura ja Mary uskoivat vielä joulupukkiin, ja De Smetin kaupungissa Etelä-Dakotassa Almanzo Wilderin kanssa seurusteleva Laura tuumii pikkusisarensa Carrien kanssa, että mahtavatko joulut muuttua vuosi vuodelta aina vain paremmiksi.
Mikä lienee se tekijä, joka puhuttelee nuoria ja vähän vanhempiakin lukijoita näissä kirjoissa vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen? Ehkäpä se on rakkaus, ei mikään sokeroitu tunne, vaan aito, välillä hiukan karukin rakkaus perheeseen ja pohjimmiltaan koko elämään.
Sami Eerola:
Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla on kertomus uudisraivaajaperheestä, joka yrittää ryöstää alkuperäiskansojen maat.
Jo kirjan nimi ja kansi ovat sellaisia, jotka eivät voisi pätkääkään kiinnostaa, erityisesti kun kanavasurffailessa olen törmännyt samannimiseen TV-sarjaan, joka vaikutti joltain halvalta saippuaoopperalta, mutta tämäkin oli kirjallisessa klassikkolistassa, joten lukuun vaan!
Tällä kertaa kirja ei pettäny tai ylittänyt odotuksia. Kirja ei ole yhtään huono tai liian lapsellinen, vaikka onkin kirjoitettu pikkutyttöjen näkökulmasta. Kerronta oli ihan sujuvaa ja paikoin, jopa jännittävää, mutta mitään erikoista taiteellisesti tässä kirjassa ei ollut.
Ainoa syy, miksi tämä on mielestäni klassikkolistassa on sen tarkka kuvaus uudisraivaajien arjesta USA:ssa. Vaikka kertojat ovat pikkutyttöjä, vihjeitä alkuperäiskansojen kansanmurhasta ja amerikkalaisten siirtolaisten välisistä sodista ripotellaan pitkin kirjaa.
Juonessa ei ollut kovin suuria tunteikkaita hetkiä, suuria oivalluksia, vaan tasaista, viihdyttävää kerrontaa. En pystynyt erottamaan hahmoja toisistaan tai edes välittämään kovin paljon siitä, mitä tapahtui. Mutta historiasta kiinnostuneena halusin lukea, miten amerikkalaiset suhtautuivat alkuperäiskansoihin noina aikoina ja siinä tämä kirja onnistuu, vaikka se sensuroikin kaiken ikävän todellisuuden, joka oli näitten historiallisten tapahtumien taustalla.
Kirja keskittyy enemmän uudisraivaajien arkeen, joka kuvataan hyvinkin pikkutarkasti, mutta ei sorru luettelemaan työvälineitä ja niiden valmistusmateriaaleja, kuten jotkut vastaavat romaanit. Jos ette ole huomanneet, niin inhoan tavaraluetteloita. Jos haluaisin lukea luetteloita tavaroista, niin viihdyttäisin itseäni supermarketin kassaroskiksessa, lukien keskiluokkaisten perheiden metrin pituisia ostoskuitteja!
Wilder tasapainottelee hyvin päähenkilöiden antirasistisen perheen ja rasististen naapureiden näkemysten välillä. Perheen isä on rehellinen uudisraivaaja, joka ei halua henkilökohtaisesti massamurhata alkuperäiskansoja, joita hän pitää ”jaloina villeillä” ja kehottaa kansanryhmää vastaan kiihottavia naapureita rauhoittumaan. Samaan aikaan perheen isä kuitenkin tukee Yhdysvaltojen hallitusta ja sen armeijaa, joka on lähellä varmistamassa, että alkuperäiskansojen elintilan tuhoaminen sujuu ongelmitta.
Tietenkin kirjailija ei esitä, että perheen isä on tekopyhä imperialisti, vaan tämä on enemmän järjestelmän uhri, joka pakenee oman kaupunkinsa kurjia oloja ja vahingossa edistää alkuperäiskansojen kurjistamista. Alkuperäiskansat eivät tietenkään pidä tästä aluevaltauksesta ja tämä jännite on kirjan mielenkiintoisin kohta. Romaanissa on useita hetkiä, jolloin hahmot kohtaavat alkuperäiskansan jäseniä, jotka eivät puhu englantia, joten varovainen elekieli on ainoa asia, joka voi pelastaa kummatkin.
Romaanin vahvuus on juuri näissä kohtaamisissa, jotka on mestarillisesti kuvattu tavalla, joka muistuttaa scifi-kirjojen avaruusolioiden kohtaamista. Lukija tietää, mikä on alkuperäiskansan edustaja ja todennäköisesti pystyy arvailemaan tämän maailmankuvan, mutta romaanissa uudisraivaajat eivät tunne näitä ihmisiä ja näin heidän kohtaamisensa ovat täynnä jännittävää mystiikkaa.
Kuitenkin välillä etniset jännitteet kuumenevat uudisraivaajien ja alkuperäiskansojen välillä uhkaaviin tasoihin, vaikka kirjassa kertojat vain aistivat tunnelman, ymmärtämättä kunnolla minkä takia kaikki ovat niin hermostuneita. Tämä oli toki mielenkiintoista ja odotinkin, että tällainen pikku söpöilyä oleva kirja muuttuisi raakalaismaiseksi sotakirjaksi, mutta se ei muuttunut ja oikeastaan jännittävin kohtaus koko kirjassa on metsäpalon leviämisen esto, joka on jännittävä, koska olet seurannut hahmojen uudisraivaamista niin pitkään, että pystyt tuntemaan sen ahdistuksen siitä, että ehkä tulipalo polttaa heidän koko omaisuuden ja he kaikki kuolevat nälkään.
Pieni talo preerialla on vähän epätasainen tekele, joka ajoittain nouseekin juonen edetessä emotionaalisesti tyydyttäväksi. Muuten kirjaa ei välttämättä jaksaisi lukea loppuun. Tämä lienee varmaan sitä kuuluisaa kesälukemista.
