Herra Pickwick on tunnetuimpia Charles Dickensin luomia hahmoja. Rakastettu hyväntahtoinen ikääntyvä herrasmies on vetäytynyt liiketoiminnasta ja elää verrattain leveästi koroillaan. Hän päättää lähteä kiertämään Englantia läheisten ystäviensä kanssa tutustuakseen tarkemmin erääseen kiinnostavista kiinnostavimpaan asiaan – ihmisluontoon. Ja kylläpä niitä sattumuksia riittääkin, vaalivalvojaisista velkavankilaan, romantiikkaa ja juhlimista, leskiä ja muita veijareita unohtamatta.
Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit oli Dickensin ensimmäinen romaani, ja se julkaistiin ajan tavan mukaan ensin jatkokertomuksena, mikä selittääkin sen rakennetta. Romaani on ennemminkin sarja peräkkäisiä seikkailuja, jotka linkittyvät yhteen väliin loogisesti, väliin hieman vähemmän hienovaraisin saumoin. Matkoista eri puolille maata saadaan hyvä viitekehys, mutta yhtenäistä, isoa juonta ei varsinaisesti ole. Keskiössä on tietenkin herra Pickwick itse, mutta kunnollisen palan haukkaa myös Pickwickin lähipiiri: uskollinen ja neuvokas palvelija Sam Weller, nuori urheilija Winkle, runoilijaluonteinen Snodgrass ja romanttinen Tupman.
Muiden Dickensin teosten tapaan Pickwick-kerhon jälkeenjääneiden papereiden näkökulma on vahvasti pienempien ja heikompien puolella. Dickens kirjoittaa sydäntäsärkevästi köyhyydestä, velkavankeudesta ja yleisestä epätasa-arvoisuudesta. Lakimiehet kuvataan ahneeksi haaskalintujoukoksi, ja muutenkin Dickensin roistot ovat mustavalkoisen roistomaisia – hyvä on hyvä ja paha on paha.
Verrattuna joihinkin myöhäisempiin Dickensin teoksiin useita sinänsä synkkiä asioita valaisee Pickwick-kerhon jatkuvasti läsnä oleva huumori. Herra Pickwick laittaa itsensä likoon ystäviensä ja periaatteidensa nimissä, mutta ajautuu jatkuvasti joko aktiivisena tekijänä tai läheisenä todistajana (ja usein punssin avittamana) mitä noloimpiin tilanteisiin – vääriin makuuhuoneisiin, kaatuneisiin kärryihin, keskelle kilpailevien sanomalehtimiesten nujakkaa ja niin edelleen.
Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit on edelleen varsin viihdyttävä klassikko, joka elää ja hengittää lämpimän hyväntuulisuutensa voimalla. Eino Palolan 1930-luvulta peräisin oleva suomennos ei kaikin paikoin ole kestänyt aikaa kovin hyvin, joten olisiko päivityksen paikka? Toki hilpeä tunnelma tästäkin välittyy. Kannattaa lukea!