Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Petsamo kuului Suomelle vuodesta 1920 aina vuoteen 1944 asti. Petsamon myötä Suomi sai kaivatun yhteyden Jäämerelle, mutta tulipa kyytipoikana myös jotain, mitä ei oikein taidettu kaivata. 1500-luvulla perustettu maailman pohjoisin ortodoksiluostari edusti Suomen syliin tipahtanutta kiusallista kulttuuripiirien törmäystä. Tämä vaikea suhtautuminen toisuskoisiin näkyi esimerkiksi siinä, että Suomen ortodoksiselle kirkolle ajettiin tuolloin hallinnollisesti itsenäistä, eli autokefalista asemaa. Syynä oli se, että Venäjän kirkkoa pidettiin venäläistämispolitiikan käsikassarana, ja kansallistamistoimet olivat siten monen mielestä välttämättömiä.
Myös itse luostarille ja sen veljestölle siirto Suomen alaisuuteen oli kaikkea muuta kuin helppoa. Luostarin omaisuus takavarikoitiin, ja myös uusien veljien saaminen muuttui mahdottomaksi, sillä eihän Suomessa sijaitseva luostari voinut enää ottaa neuvostokansalaisia – eli ulkomaalaisia – jäseniä sisäänsä. Strategisella rajalla sijainneelle luostarille ajat olivat siten kaikin puolin hankalat ja kysymys omasta identiteestä oli myös haastava. Elina Kahla tarkastelee kirjassaan tätä murrosaikaa, jolloin luostari oli Suomen rajojen sisällä, mutta sen munkit ja työväestö olivat käytännössä kaikki vierasperäisiä.
Erityisen hyvin nämä identiteettiongelmat näkyvät luostarin viimeisen Suomen aikaisen johtajan, pappismunkki Paisin kohtalossa. Kun puna-armeija valtasi Petsamon ja luostarin vuonna 1939, vangittiin myös Paisi ja lopulta vuoden kuulustelujen jälkeen hänet teloitettiin. Syyt Paisin teloitukselle ovat mielenkiintoiset. Synti numero yksi oli se, että luostari auttoi hädänalaisia, mukaan lukien bolševikkien vainoamia laittomia pakolaisia. Tulkinta oli, että kaikki toiminta rajojen yli oli ilman muuta epäilyttävää ja vakoiluun rinnastettavaa. Erityisen raskauttavaa kuitenkin oli se, että eräässä kirjeessään Paisi suoraan kirjoitti hartaan toiveensa Venäjän kansan vapautumisesta kommunismin ikeestä. Se, että isä Paisin henkilökohtaisella toivomuksella ei ollut poliittisen toiminnan luonnetta, ei ollut mikään lieventävä asianhaara.
Olennaisin yksityiskohta on kuitenkin se, että Paisi oli nimenomaan Suomen kansalainen ja häntä tuskin voi syyttää siitä, että hän toimi Suomen hyväksi ja Suomen lakien mukaisesti. Hänet kuitenkin tuomittiin ja teloitettiin ikään kuin hän olisi muka ”omansa” pettänyt. Isä Paisin ristiriitainen identiteetti heijastuu Venäjällä jopa ihan nykyaikaan asti, sillä toisin kuin monia muita aikansa uskonsa vuoksi kuolleita, isä Paisia ei ole kanonisoitu. Kahla näkee syyksi tälle fyletismin, kansallisaatteeseen sidotun uskonnollisuuden, joka on Venäjällä yleistä. Jälleen kerran isä Paisin identiteetti on epäselvä, hän ei ole selkeästi ”omia”, ja hänen tarinansa kiusallisesti osoittaa, miten raja meidän ja muiden välillä on monesti epäselvä.
Eräs mielenkiintoinen kirjan herättämä kysymys on, miksi isä Paisi ja luostarin asukkaat ylipäätään jäivät neuvostojoukkojen vangiksi. Petsamossa ei annettu virallisia evakuointimääräyksiä ja ainoa varoitus, jonka luostarin väki sai, oli se, että suomalaiset sotamiehet tuikkasivat perääntyessään yläluostarin rakennukset tuleen. Niinpä sekä luostarin veljestö että läheisten lapinkylien koltat jäivät jumiin sotatoimialueelle. Selkeää syytä tälle toiminnalle ei kirjassa esitetä, mutta selkeästi luostarin väki tai siviilit ylipäätään eivät olleet kenenkään prioriteettilistalla kovinkaan korkealla.
Luostarin kohtalo oli kaiken kaikkiaan lohduton. Puna-armeijan haaviin jääneet siviilit internoitiin Kuolan niemimaan sisäosiin, luostarin veljestö Kuolan kaupungin liepeille Revdan leirivankilaan. Mitä he siellä kokivat jää ikuiseksi arvoitukseksi, mutta henkiin jääneet veljet pääsivät evakkomatkalle viimein vuonna 1944 Uuteen Valamoon, jossa he yksi kerrallaan kuolivat. Viimeisin heistä, munkki Akaki, kuoli vasta vuonna 1984 kunnioitettavassa 110 vuoden iässä.
Kirjan kertomat tapahtumat ovat siis kaikkiaan hyvin dramaattisia, mutta kirja itsessään ei sitä ole, sillä ihmisten kohtalot jäävät valitettavasti kovin kaukaisiksi. Kahlaa tästä ei voi varsinaisesti syyttää, kyse on yksinkertaisesti siitä, että arkistomateriaali on hajanaista, eikä jäljellä olevista tiedonhippusista pysty luomaan mitään draamallista kertomusta, joka valottaisi isä Paisin tai muiden persoonia. Välillä lähteissä välähtelee kuitenkin valopilkkuja, kuten eksentrinen munkki liikanimeltään ”iloinen Parmen”, joka näppäränä miehenä rakensi jopa oman auton ja ajelutti sillä myös turisteja tarpeen vaatiessa. Parmen myös kuoli Petsamon ensimmäisen liikenneonnettomuuden uhrina, kun hän syöksyi autoineen tieltä vuonna 1932.
Yhtä kaikki, kirja on silti mielenkiintoinen ja sen kertomat tapahtumat olivat ainakin minulle aivan uutta tietoa. Eksoottisesta Petsamosta on tavattu kirjoittaa lähinnä suomalaisten näkökulmasta, joten oli mielenkiintoista lukea vaihteeksi, miten paikallisväestö vallan vaihtoon suhtautui. Kirjaa voi suositella myös kolttasaamelaisista kiinnostuneille, sillä heidän kohtaloaan ja suhdettaan luostariin käsitellään kirjassa suhteellisen paljon.
Kiitokset vielä Kahlalle siitä hyvästä, että kirjan kuvaliitteeseen oli otettu kuvia myös Petsamon nykyisestä luostarista. Luostarin toimintahan elvytettiin vuonna 1997 ja nykyään paikka tunnetaan nimellä Trifon Petsamolaisen luostari. Vaikka nykyinen luostari ei tavallaan kirjan aiheeseen enää liitykään, niin oli silti kiintoisaa tietää, että luostarin tuho ei sittenkään ollut niin lopullinen kuin hetken ehdin kuvitella. Itse asiassa ehkä voi ajatella, että tarina on saanut arvoisensa lopun, sillä kuten Kahla kirjan alkupuolella kertoo, on Petsamon luostari ennenkin noussut hävityksen tuhkasta uuteen loistoon.